Pääkaupungissa on ahdistavaa

Kävimme tuossa jokin aika sitten pitkästä aikaa Helsingissä, jossa aikanaan myös asuimme.
Siellä asuessamme vaimoni ei halunnut tutustua liiaksi sikäläisiin japanilaisiin, sillä se olisi lisännyt ulkoisia paineita. Olisi pitänyt olla kuten Japanissa. Varmistaa, ettei joudu liiaksi juoruilun (kageguchi) kohteeksi eikä toimi vastoin kirjoittamattomia sääntöjä.
Nyt kun kuuli muutaman vanhan tutun kertomuksia, niin ei voi kuin ihmetellä. Sana kiertää, juorut lentävät - sellaisistakin japanilaisista jotka eivät pidä yhteyttä isompaan joukkoon. Riittää, että on se yksi tai kaksi japanilaista tuttavaa jotka huomaavat tilanteen ja sen jälkeen kaikki tietävät. Ja supisevat ja paheksuvat.
Meidänkin vanhojen tuttavien tekemisiin vaikuttaa vahvasti tämä ankara ilmapiiri. Valintoja ei ole voinut tehdä sen mukaan mitä voisi ja haluaisi, vaan sen mukaan mikä on hyväksytty normi. Muuten huomaa pian olevansa täysin yksin.

Hyvänä esimerkkinä vaikka tilanne jossa mies on työtön eikä vaimokaan lähde etsimään työtä (meidän tilanteemme pian kun työni lähtee taas kerran alta).
Toisena esimerkkinä vaikka sellainen, että lapsi/lapset käyvät tarhassa mutta vaimo ei mene töihin vaan on kotona tai käyttää aikaansa johonkin muuhun ei niin tuottavaan.

Nyt kun asumme pikkuisella paikkakunnalla, asiat ovat toisin. Täällä piirit ovat niin pienet, ettei tarvitse pelätä ilkeitä puheita jotka kiertävät selän takana. Eikä joudu yhteisön arvostelun kohteeksi jos elämäntapa poikkeaa jotenkin 'normista'. Liekö syynä se, että yhteisö on kooltaan niin pieni, ettei kukaan halua potkia ketään pois?

Vaan ei se täyttä turvaa suo, tätäkin pitää kirjoittaa mahdollisimman anonyymisti.

Koiranpäivä

Inu no hi (犬の日), kirjaimellisesti koiran päivä, on päivä jota vietetään raskauden 5. kuukauden kunniaksi.

Silloin mennään temppeliin haramaki vyötäröllä ja saadaan siunaus hyvälle loppuraskaudelle ja helpolle synnytykselle. Tämä perustuu siihen, että koirien uskotaan synnyttävän helposti ja ilman kipuja (koirillahan on aina suurempi pesue synnytettävänä).
Haramaki on eräänlainen vyötärölle kiedottu lämmin liina - Japanissa kun uskotaan, että vyötärön pitäminen lämpimänä on aina hyväksi ja raskailla se tietenkin lämmittää ja suojaa myös sikiötä.

Vaimoni odottaa toista lastamme, ja koska olemme kaukana Japanista, eikä Suomessa taida olla yhtäkään Shintolaista temppeliä edes, niin menimme  (kuten esikoisenkin kohdalla) lähimpään suureen, vanhaan ja arvokkaan oloiseen kirkkoon.
Sama se kai minkä uskonnon temppeli se on. Japanissahan ei olla edes niin nuukia eri uskontojen suhteen, lähes kaikkien ollessa sekä Shintolaisia, että Buddhalaisia.

Lyhyt rituaali meni hyvin, eikä edes paikalla ollut pappi ihmetellyt. Satunnaisista turisteista puhumattakaan.

Sopii toivoa, että synnytys sujuu nyt helposti kuin koiralla. Onneksi kipulääkkeet ovat kuitenkin olemassa.

Salakieltä

Usein tulee vaikka kaupan jonossa eteen tilanne jossa tekee mieli kommentoida jonkun ostoksia tai jotain muuta asiaa. Mutta normaalisti tämä vähän epäkohtelias keskustelu ei tietenkään suju koska puheen kohde kuulee kaiken.

Tässä onkin tullut huomattua kuinka kätevä japani on. Vaikka japania puhuvia ja ymmärtäviä on paljon, kuitenkin todennäköisyys törmätä keskustelun kuulevaan ja ymmärtävään on tarpeeksi pieni. Voidaan vaimon kanssa kaikessa rauhassa ihmetellä tai päivitellä jonkun toisen kulutustottumuksia :)

Sama pätee toki japanissakin. Siellä ei tarvitse pelätä, että suomenkielistä keskustelua joku ymmärtäisi.

Tämä ruma tapamme muistuttaa vähän japanin kageguchia, selän takana tapahtuvaa (ilkeää) juoruilua. Asiaa, josta pitäisi kirjoittaa joskus enemmän.

Esikoispoika

Minä olen esikoispoika. Ensimmäinen lapsemmekin on poika. Joten tämä on hyvä ja mielenkiintoinen aihe.

Joku vuosi sitten Japanissa oltiin lähellä hyväksyä laki, joka mahdollistaisi keisarin kruunun perimisen myös naispuoliselle jälkeläiselle, sillä kruununprinssi Naruhitolla ja prinsessa Masakolla ei ole kuin tyttölapsi, Aiko.

Tavallaan ikävä, että lakia ei ehditty muuttaa kun Aikolle syntyi vuonna 2006 serkkupoika. Naruhiton pikkuveljen, prinssi Akishinon perheen kolmannesta lapsesta Hisahitosta (heillä oli ennestään kaksi tytärtä) tuli siten tuleva keisari.

Miespuolinen jälkeläinen, etenkin esikoinen on japanissa yhä muutenkin tärkeä. Ei toki mitään sellaista mitä Kiinassa on ollut, mutta miehen, etenkin ensimmäisen poikalapsen, merkitys näkyy monessa asiassa.

Miespuolinen jälkeläinen tietenkin takaa sukunimen säilymisen. Perheen vanhin poika on myös tärkeä perinnönjaossa. Hän toimii testamentin täytäntöönpanijana tai vanhempien omaisuuden jaosta päättävänä henkilönä mikäli vanhemmat kuolevat.

Hänelle kuuluu etuoikeutetusti myös vanhempien talo, joka voi maaseudulla olla hyvinkin arvokas ja tärkeä rakennus. Toisaalta vanhimman velvollisuus on myös asua aikuisenakin perheensä kanssa vanhempien luona ja hoitaa heitä (nykyään tämä ei ole sentään niin itsestäänselvyys, mutta yleistä kuitenkin).

Vanhin poika on myös aina se perheen toinen pää, heti isän jälkeen. Joten hänen asemansa on tärkeä ja hänen sanansa saa jo aseman puolesta lisäpainoa.

Tyttölapsi taas - hän menee naimisiin ja siten siirtyy toiseen sukuun. Vaihtaessaan sukunimensä hän myös luopuu velvoitteista omaa perhettään kohtaan, mutta samalla se tarkoittaa luopumista perinnöstä. Suuremmissa kaupungeissa tämä tuskin on kovin yleistä, mutta pienemmissä ja maaseudulla kyllä (olettamus joka perustuu vain omakohtaiseen kokemukseeni).

Maaseudun ohella miespuolinen perijä on erittäin tärkeä Kabuki-näyttelijälle. Sillä suvun pitää jatkua, ja vanhimmasta poikalapsesta tulee Kabuki-näyttelijä joka jatkaa esi-isiensä perinnettä ja pitää yllä näyttelijäsuvun nimeä. Itseasiassa heillä kyse on käytännössä samasta tilanteesta kuin keisariperheessä. Vanhin poika perii isän aseman eikä valinnanvaraa ole.

Osa japanilaisista naisista tahtoo puolisokseen vain perheen vanhimman pojan. Yhtenä syynä tietysti on asema; erityisesti rikkaan perheen tytär valitsee mielellään mieheksi rikkaan perheen esikoispojan. Asema ja elintaso on näin turvattu.

Esikoislapseen liitetään myös joitakin hyveitä - kunhan kyseessä ei ole ainoa lapsi. Hän on yleensä saanut nuorempia sisaruksiaan ankaramman kasvatuksen (pätee muuten hyvin suomessakin!). Ankaramman kasvatuksen tuloksena esikoislapsi ei ole tottunut saamaan kaikkea valmiina ja on joutunut huomaamaan kuinka nuoremmat sisarukset saavat kaiken helpommalla. Täten esikoislapsi ajattelee asioita vähän syvällisemmin kuin nuoremmat sisaruksensa.

Samoin ensimmäistä lasta pidetään kiltimpänä. Hän kun ei ole saanut käsitellä nuorempia sisariaan yhtä kovakouraisesti kuin sisarukset häntä.
Tämän voin allekirjoittaa itsekin, vaikka olen suomalainen. Muistan hyvin kuinka nuoremmat sisarukset saivat mm. lyödä minua ja vanhemmat vain selittelivät että 'no sillä on pää kipeä' tms. syitä. Mutta auta armias jos vanhimpana tein jotakin vastaavaa!

Esikoispojan vaimo toisaalta saa toivomansa hyvän lisäksi aina ylimääräisen rasitteen. Anopin. Vanhemmat kun tuppaavat pitämään ensimmäistä lastaan kovassa arvossa ja varsinkin lapsi-äiti -suhde on vahva, vaikkei mieheksi kasvanut esikoinen sitä itse tiedostaisikaan.
Äiti seuraakin tarkkaan miniän tekemisiä, pahimmillaan tarkastaa sormella aina onko talosta pyyhitty huolellisesti pölyt... Ja tietenkin seuraa millaista ruokaa miniä tekee esikois-kultamussukka-pojalle.

Helppoa elämää haikaleva nainen kiertääkin esikoispojat kaukaa. Monilapsisen perheen nuorempien sisarusten vaimona elämä on helppoa. Nuoremmat ovat tottuneet luovimaan perheen sosiaalisessa verkostossa ja väistämään taidokkaasti virheet joita esikoinen tekee. Samoin väistämään monet velvollisuudet ja tehtävät joihin esikoinen itsensä sitouttaa kun ei muuta osaa tehdä.
Nuorempien sisarusten vaimot eivät anoppiakaan niin kiinnosta. Eikä nuorempia sisaruksia sido sama velvollisuudentunto kuin esikoista.
Voi elää vapaasti, mennä ja tulla miten tahtoo ja maaseutua myöten asua omassa asunnossa, valita ammattinsa vapaasti, ...

Pottaharjoitusta ja sukupuolihäpeämistä

Poika on siinä iässä, että potta/wc-harjoituksia tehdään.
Hyvänä apuna toimivat piirretyt opetusvideot, joissa pikku-tiikeri nimeltä Shimajiro (しまじろ) harjoittelee wc:ssä asiontia.

しまじろ harjoittelee kyykkypöntöllä

Tässä onkin mielenkiintoinen kulttuuriero. Kyllähän suomi-äiditkin puhuvat kakkajuttuja jne, mutta  suomalaiset(kin) tirskuvat ja pervottelevat kun katsovat youtubesta noita japanilaisia Shimajiro-tiikerin opetusvideoita pöntöllä asioinnista, takapuolen pyyhkimisestä sun muista.
Eihän tuo nyt ole normaalia opettamista, hyi.

Tuon pervottelun ymmärtäisi kehoon (ja sen eritteisiin) ankarasti suhtautuvien maiden ja kulttuurien kohdalta vielä, mutta että suomi. Suomi! Saunan ja luonnollisen alastomuuden mallimaa.

Siinä onkin vaimolla ihmettelmistä kun suomessa tupataan olemaan yhteissaunassa yleensä siihen 11-12 vuoden ikään asti ja sen jälkeen jos pojalle tai tytölle tulee liian häveliäs olo niin alkaa yksin saunomisen kausi.. Joka monen kohdalla päättyy viimeistään yliopisto tms. vaiheessa bileiden myötä.
Joillakin yhteissaunominen lähiomaisten kanssa jatkuu pitkälle, joskus läpi koko iän. Ja ei sekään ole harvinaista, että samaan aikaan mukana on muita tuttavia.

Ja nämä samat ihmiset sitten pitävät pervona jotakin lasten vessatoimituksista valistavaa videopätkää?
Ja käyttävät puuceeta? Tai ihan metsää? Me suomalaiset olemme omituisia... :)

Japanissa on toki yhteiskylvyn perinne. Kuitenkin on harvinasta, että koulua käyvä enää menisi yhdessä kummankaan vanhemman kanssa kylpyyn. Jos ei lasta hävetä niin vanhempaa hävettää.
Vaimoni sanoi, ettei voisi mennä edes oman äitinsä kanssa onseniin muuten kuin pyyhkeellä verhoutuneena.

Maailma japanin ulkopuolella

Japanin eristyneisyydestä on aina puhuttu ja kirjoitettu. Kuten myös siitä kuinka Japani avasi Yokohaman liepeille kauppapaikan ulkomaille ja lähti uudistamaan itseään hurjasti Meiji-restauraation myötä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tähän loppui eristyneisyyden kausi.

Siten kuvittelisi, että nykypäivänä japanilaiset tuntevat hyvin muuta maailmaa. Osin näin onkin, mutta yleisesti ottaen tietämys on hyvin ohutta verattuna meikäläiseen yleissivistykseen. Ulkomaailma ei yksinkertaisesti kiinnosta, tv- yms. viihdettä riittää japanilaisten tuottamana paljon.
Kunnollisia dokumentteja harvoin näkee, kaikki tuntuu olevan vain nopeaa viihdettä (maksullisista kanavista en tiedä, niitä en ole päässyt näkemään).
TV-uutisissa sivutaan harvoin ulkomaita, eikä sanomalehdissäkään uutisoida muista kuin merkittävistä tapahtumista - kuten vaikka suomen koulu-ammuskeluista.

Tänään tuli taas hyvä esimerkki aiheesta.
Törmäsin netissä arabi-aiheiseen pilapiirrokseen, jossa mies erehtyy luulemaan suihkuverhoa täyteen burkaan pukeutuneeksi vaimokseen.
Vaimoni ihmetteli, että mitä nauran ja näytin kuvaa sekä käänsin puhekuplien sisällön. Mutta vitsi ei vain auennut.
Lopulta kyselin, että tiedätkö mitään näistä vaatteista ja googlen kuvahaulla näytin kuvia täyteen burkaan sonnustautuneista naisista (tämä ristikkomalli, jossa edes silmiä ei näy).

Myönnän yllättyneeni kun selvisi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun vaimoni näki mitään tuollaista. Hän ei tiennyt tuollaisten vaatteiden olemassaolosta mitään eikä ollut nähnyt niitä uutisissa, kuvissa tai yleensä missään.
Mustan, silmät näyttävän mallin kuitenkin tunsi.

Ei toki ollut ensimmäinen kerta kun jotakin vastaavaa tapahtui. Aiemmat kuitenkin ovat liittyneet asioihin, joista olen ajatellut että ehkä kyse on liian harvinaisesta tiedonjyvästä.

Tällä kertaa... No, jouduin vain toteamaan, että on se sittenkin totta, etteivät japanilaiset tiedä 'ulkomaiden' asioista juuri mitään.

Kielten rakenneoppia taaperotasolta

Kun lapsi oppii sanoja, niin siinä tulee samalla huomattua sellaisia asioita kielistämme joita ei muuten niin huomaa.

Olemme pitkään ihmetelleet, että miksi parivuotias taaperomme puhuu minulle 'isi' ja kohdistaessaan sanansa minulle, hän käyttää vaimostani sanaa 'äiti'.
Japaniksi hän ymmärtää okaasan ja otousan (äiti ja isä), mutta ei osaa sanoa.

Lyhyehkö analyysi johti siihen lopputulokseen, että suomea puhuessa (etenkin lapselle) toistetaan jatkuvasti tekijää.

Isoäiti voi sanoa: "Odota heti, mummi ei voi nyt ottaa syliin. Mummi pesee vielä kädet ja sitten pääset mummin syliin..."

Itse voin hyvinkin sanoa "Isin tulee kohta, isi vaan ensin tiskaa lautaset. Tuutko kattomaan kun isi tiskaa? ..."

Japanilaiset eivät puhu tuohon tyyliin. Vaimoni voi sanoa lauseessa äitiä tarkoittavan okaasan-sanan, mutta se ei toistu siinä moneen kertaan kuten suomen kielessä.

Siistitty dokumentti

Pari päivää sitten televisiosta tuli dokumentti Hiroshiman pommituksesta (löytynee yle:n areenasta vielä).

Ei siinä ollut oikeastaan mitään ihmeellistä, mutta siinä oli kun vaimoni hämmästeli sitä kuinka dokumentissa näytettiin mustavalkoista ja värillistä filmiä Hiroshimasta pommitusten jälkeen. Filmipätkät näyttivät myös enemmän tai vähemmän palaneita ruumita joita oli pitkin katuja. Pääkallokasoja ynnä muita ruumiiden jäänteitä tietenkin näkyi.

Japanissa tällaisia ei kuulemma näytetä. Elokuvissa kyllä, mutta ei dokumenteissa eikä uutisissa.

Sen kyllä tiesin, että yleensä japanin historia toisen maailman sodan kohdalta on erittäin ohuesti mukana koulujen opetuksessa ja silloinkin vähäteltynä (esim. Nanjingin verilöyly), mutta dokumenttien sensuuri yllätti pahasti.

Yritin kovasti googletella jotain aiheesta, mutta en onnistunut löytämään. Koskeeko tuo sitten vain esim. NHK:n lähettämiä dokumentteja vai myös maksullisia kanavia?

Isi ei osaa

Pidän japanilaisista lastenkirjoista. Ne ovat yleensä tehty mielenkiintoisemmiksi kuin suomessa peruskaupoissa tarjolla olevat.
Toisaalta varsinaisia iltasaduksi kelpaavia kirjoja en ole juuri nähnyt, vaikutelmana on enemmän runsas kuvitus ja vähän tekstiä.

Silti huomaan olevani pulassa kun lapsi nappaa japanilaisen kirjan jota sitten pitäisi lukea. Vaikka ymmärrän kohtalaisen hyvin japania, osaan sitä puhuakin ja lukea kunhan ei ole kauheasti kanji-merkkejä, niin olen joutunut huomaamaan kuinka vaikea yksinkertaista tekstiä on lukea ääneen.

Suorastaan hämmentävää kuinka erilaista on lukea tekstiä ääneen. Vielä kun samalla sanavälit ja painotukset pitäisi mennä kohdalleen. Ei riitä että ymmärtää mitä teksti tarkoittaa...

On vain myönnettävä että isi ei osaa - ja ties monennenko kerran luvata itselleen, että etsii pari helppoa suomenkielistä lastenkirjaa. Jotain muuta kuin ne loruhirvitykset ja neljäntoista lauseen 'kirjat' joita nurkkiin on kertynyt lahjoina milloin keneltäkin.

Jotain muutakin japanissa on lapsille, nimittäin lehdet. Suomessa markkinat ovat niin pienet, ettei pikkulapsille suunnattuja lehtiä ole (tietääkseni). Tosin nämä japanilaiset lehdetkin ovat sitten sitä muutaman perushahmon kierrättämistä - Anpanman ylisuureksi paisuneine hahmolaumoineen, Disney-hahmot, Tuomas-veturi jne...

Entä lehdet äideille? On myönnettävä, että suomalaiset vauva, perhe yms. lehdet ovat nuihin verrattuna 'tietolehtiä'. Japanilaisissa vastikkeissa on kauheasti kuvia ja kuva-kuvalta opastuksia, mutta vähän itse tarinaa tai tietoa. Vaimo sanoikin, että japanissa ei kukaan jaksa lukea pitkää tekstiä ja siksi monen yleistietämys on vähän vajavaista.. Mene ja tiedä, kun seuraavan kerran poikkean japanissa niin pitää tutustua tarkemmin lehdistöön.

Sateenkaali - miksi kaali?

Japaninkielessä R ja L ovat käytännössä yksi ja sama. Eroa ei tehdä, vaikka romanji-muotoon translitteroituna käytetäänkin R-kirjainta.
Esimerkiksi mustikka, bureeberii, lausutaan buluberi kirjoitusasusta huolimatta. Osa voi lausua tietysti myös bulubelii.

Mielestäni japaninkielisten L ja R -yhtäläisyys ei kuitenkaan ole takavuosien 'jääkiekkoilija Jali Kulli' -tasoa, vaan lausunnassa on eroja, sekä puhujasta että sanoista riippuen.
Kokemukseni mukaan esim. Thaimaalaiset ovat selkeämmin vain L-äännettä käyttäviä. Japanilaiset käyttävät molempia.
Yleisesti ottaen ri-tavu tuntuu olevan selvästi R-äänteellä lausuttu, re-tavu taas L-äänteellä. Samoin nimissä olevat r-kirjaimet ovat yleensä l-äänteellä. Mutta tämäkin perustuu hyvin kapeaan otantaan.
Oman lisänsä voivat tuoda myös puhujan kotiseutu ja käytetty murre.

Se aasinsillasta. Tuossa jokin aika sitten katselimme sateenkaarta ja vaimoni ihmetteli, että miksi suomenkielessä se on kaali?
En edes heti ymmärtänyt ihmetystä, koska kuulin että 'kaari'. Pian toki huomasimme, että vaimoni oli jo kauan sitten ymmärtänyt, että suomenkielessä se vain nyt on sateenkaali, eikä kaari. Puheesta tuo ei tullut ilmi, kirjoitettuna tietenkin olisi tullut.

Kaali ja kaari, siinä on hyvä esimerkki sanoista jotka voivat mennä japaninkieliseltä sekaisin ja jota kuulija välttämättä ei huomaa korjata. Rakko ja lakko on ehkä vielä pahempi, etenkin kun sana rakko tarkoittaa japaninkielessä saukkoa.

Käytännössä japaninkielinen yleensä joutuu päättelemään kontekstista sen, onko kyse R- vai L-tavuisesta sanasta. Jos puhutaan ruoasta, silloin kyse on luultavasti kaalista.

Densha..... Kun lapsi oppii puhumaan

Tavoitteenamme on elää täysin 2-kielisenä perheenä, jossa lapsi oppii sekä isän- että äidinkielen.

Olen tainnut mainitakkin, että tämä ei tosiaankaan ole helppoa. Minun pitäisi pitäytyä vain ja ainoastaan suomen käytössä silloin kun puhun pojalle. Vastaavasti vaimon vain japaninkielessä.

Lapsi on oppinut pitkin kesää ja syksyä puhetta, ja nyt vauhti on selvästi alkanut kasvamaan. Vaan mitenkäs sitä osaisi kommentoida ja ilmaista iloaan lapselle, kun hän osaa sanoa esimerkiksi junaa oikealla sanalla 'densha'?

Kiusaus vastata / kommentoida japaniksi on erittäin suuri ja välillä vahinko pääseekin tapahtumaan.

Vastaavasti tietenkin vaimolla on vaikeuksia silloin kun lapsi käyttää jostakin asiasta suomenkielistä sanaa. Keskenämme voimme sentään puhua suomea, japania tai vaikka niiden sekoitusta. Mutta lapsen kanssa tämä on vaikeaa.

Kaksikielisyyteen kasvattamisesta löytyy paljon perustietoa, mutta edellä mainitun kaltaisista tilanteista en muista lukeneeni mistään. Onko parempi sanoa 'densha'-esimerkin tapauksessa 'joo, se on juna.'? Vai jotain muuta?

Tatuoitu kansamme?

Me suomalaiset olemme tatuoituja.
Ainakin sellainen vaikutelma syntyy helposti kun käy erilaisissa kesätapahtumissa.

Japanissa tilanne on tietenkin päinvastainen. Tatuoinnit ovat yleistyneet toki nuorison joukossa, mutta ovat edelleen paheksuttavia ja oikeastaan koko asia on vähän tabu.

Tatuointikiellot uimarannan mainoksessa

Parilla tuttavallani on pieni tatuointi joka on helppo piilottaa, mutta sellainenkin estää helposti mm. pääsyn kylpylään - vaikka kuinka yrittäisi peitellä pientä kuvaa ihon värisellä laastarilla.

Kuumien lähteiden / kylpylöiden lisäksi uimarannat voivat olla armottomia. Tatuoituja ei haluta, sillä heidän pelätään tuovan mukanaan kaikenlaisia lieve-ilmiötä.
Tatuointi on rikollisen merkki. Tai ainakin 'huonon ihmisen'. Siis sellaisen, joka pyörii vähän epämääräisissä piireissä ja jota (vähän) pelätään.

Yleinen esimerkki on Yakuza-jäsen Irezumi-tatuointeineen, mutta vastaavia näkee mm. 'rockabillieillä', rockabillyn tahtiin viikonloppuisin etenkin Tokiossa Yoyogi-puiston liepeillä.
Samoin moottoripyöräjengien, Bōsōzokujen, jäsenillä on tatuointeja (suomalaisittain tämä jengimuoto on vähän omituinen, täältä ei löyty vastiketta. Se ei ole Bomber-tyylistä kuminpolttoa, keulimista jne. vaan älytöntä moottorien laulattamista ja kytkeytyy vahvasti rikollisuuteen).

Vaimoni sanookin yleisesti tatuoituja japanilaisia pelottaviksi.

Eikä tuo ole ihme, yhteiskunta kasvattaa paheksumaan niin tatuointeja kuin lävistyksiäkin. Sama koskee liian räikeitä kampauksia tai liian värjättyjä hiuksia.
Vaimollani ja hänen äidillään ei ole edes korvakoruja - vaimoni isä kun olisi heti antanut avokämmenen puhua kunnolla (fyysiset rangaistukset - asia johon pitää joskus palata).
Ja kun kasvaa tuollaisessa ympäristössä niin tietämys japanilaisista tatuoinneista jää ohueksi.

Taannoin ostin japanilaisen valokuvaajan, Washio Michion kuvateoksen ja vaimoni yllättyi siinä esiintyvistä Irezumi-tatuinnin omaavista naisista. Hän ei ollut ajatellut että sellaisiakin on.
Tai voi ylipäätänsä olla.


Takaisin itse asiaan. Todellakin, kun kävimme Turussa, keskiaikasia markkinoita katsomassa niin vaikutti, että noin 70% kaikista ihmisistä omaisi tatuoinnin tai useamman.
Vähän yllätyin itsekin. En tiedä onko keskiajasta kiinnostuneiden joukossa sitten keskimääräistä enemmän tatuoituja kuin valtaväestössä? Toisaalta suomessa tatuointi on niin normi, että tuntuu melkein epänormaalilta kun sellaista ei ole.
Eläintarhat jne. lapsiperheiden suosikkikohteet näyttävät myös kulkevan vähän samalla linjalla - aina lapsilla olevia 'leikkitatuointeja' myöten.

Itse käyn toisinaan raskaamman rockin konserteissa ja olen tehnyt vähän yllättävän havainnon. Vaikuttaa, että yleisön joukossa tatuoinnit ovat selvästi harvinaisempia kuin tavallisissa kesäviikonlopun perhetapahtumissa. Omituista.

Äidin työ on lasten hoito

Aina välillä törmää uusiin kulttuurieroihin, joiden olemassa oloa ei ole tullut ajatelleeksikaan.

Tässä yksi sellainen. Tuossa pohdiskelin, että josko kävisimme jollakin lyhyellä viikonloppu-matkalla vain kahden ja lapsi annettaisiin anoppilaan hoidettavaksi.
Vaan eihän se käy. Tai kävisi vain jos sen pystyisi salaamaan todella kaikilta, mutta tietohan vuotaisi kuitenkin jotakin kautta ulos ja sitä seuraisi kasvojen menetys ja häpeä sekä roima paheksunta tuttavapiiriltä ja sukulaisilta. Ellei pahempaakin.
Sillä vanhempien, etenkin äidin työ on lasten hoitaminen. Siitä ei sovi luistaa hoidattamalla lapsia toisilla pitäen samalla itse hauskaa. Tai lomaa.

Poikkeustapaukset tietenkin hyväksytään, kuten äkilliset elämänmullistukset joissa tarvitaan lähiomaisen apua hoitamiseen koska muuten normaalin elämän jatkaminen ei suju. Siis onnettomuudet, pahat sairaudet jne.

Ja toinen poikkeus on työhön/puolison työhön liittyvä matkustelu. Jos esimerkiksi vaimo lähtee miehen mukana edustustehtävissä tms. matkalle, niin silloin on vielä pitkin hampain hyväksyttävää jättää lapset muiden sukulaisten hoidettavaksi.
Mutta tätä pitää sitten etukäteen jo pahoitella kaikille ja tuoda selvästi esille kuinka pahoillaan on siitä, että joutuu lähtemään vähksi aikaa muualle ja tyrkkäämään lapset jonkun toisen huoleksi.
Moderneimmillaan riittää melkein pelkkä julkinen blogikirjoitus aiheesta - silloin tuttavat ja muut tietävät että kyseessä ei ole omasta mielihalusta tehty lomamatka.

Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä on vähän erikoista, täällähän jo synnytysvalmennuksessa huolehditaan ja kysellään että onko varmasti jo joku tuttu lupautunut hoitamaan lasta jotta pääsette aina välillä viettämään viikonloppuja kahden.

Toisaalta, japanissahan noin yleisesti ottaen lomailua pidetään vähän huonona. Silloin aiheuttaa ylimääräistä työtä niille, jotka eivät ole lomalla. Samat säännöt siis pätevät niin kotiäidin "työhön" kuin tehdastyöläisen tai valkokaulustyöläisen töihin.

Suurimmat ongelmat tämä muodostaa lähinnä sen suhteen, että vaikka vanhempani toivoisivat saavansa lapsenlapsen usein hoidettavaksi, sitä ei käytännössä oikein voi toteuttaa.
Toki jos he oikein pyytävät, niin esim. yhdeksi yöksi voi luovuttaa, mutta sen aikana on sitten parempi esiintyä katuvaisena ja pitää huoli siitä että facebookit, meilit ja muut kanavat vievät tietoa eteenpäin siitä miten huonoin mielin tämä yö vietetään.

Ala-aste -ikäisen lapsen kohdalla lapsen tahto on jo ratkaisevampi. Jos lapsi tosiaan ei halua esim. yhteiselle matkalle vaan toivoo pääsevänsä mummilaan siksi aikaa niin se on ok.

Takaisin normaaliin elämään

Juhannus on alkamassa ja tässä pohditaan että minne mentäisiin.

Vaimon ja lapsen japanissa oleskelu sujui mainiosti. Itseasiassa mistään ei edes huomannut että siellä olisi jonkin sortin säteilyvaara tai mitään muuta.
Elämä kulki kuten tavallisesti.

Sähköä tosin säästetään, mutta Suomen himmeästi valaistuihin julkisiin paikkoihin tottuneena vaimoni ei asiaa heti edes huomannut.
Metrokäytävät ovat hämärämpiä ja tavaratalotkin säästävät - olkoonkin, että "säästövalaistus" on vähintään samaa tasoa kuin suomalaisten tavaratalojen normaalitaso.
Se olikin kuulemma melkoinen yllätys kun tavaratalossa kuulutettiin pahoitteluja siitä, että asiakkaat joutuvat olemaan niin hämärässä. Vaimoni ei ollut edes huomannut, että kaupassa olisi jotenkin hämärämpää.

Lapsi oppi japanissa ollessaan syömään omin käsin ja tykästyi erityisesti viinirypäleisiin.

Niiden myötä opin taas yhden kulttuurisen eron; Japanissa viinirypäleet kuoritaan ja siemenet poistetaan.
Vaimonikin pitää viinirypäleistä, mutta sanoo että niiden syöminen on turhan hankalaa. Siksi niitä ei tule syötyä usein.
Ja todellakin, nyt kun asiasta on tietoinen niin huomasin että samalla tavoin täällä asuvat japanilaiset tuttavatkin tekevät. Viinirypäle "katkaistaan", otetaan kynsin kuoret pois ja keskeltä siemenet pois.
Sama ero näkyy myös mm. perunoiden kanssa. Suomalaiset on kasvatettu syömään ne kuorineen - varsinkin uudet perunat. Japanissa taas lapsesta asti opetetaan että kuori pois.
Toisaalta taas kalasta japanilaiset syövät usein myös nahan, suomalaiset tuppaavat irroittamaan sen.

Lähtö on lähellä

Aika kulkee nopeasti ja pian perheeni lähtee Tokioon pariksi kuukaudeksi sukuloimaan.
Tällä hetkellä tilanne Tokiossa on hyvä, tosin monet ihmettelevät että kuinka päästän vaimoni ja lapseni sinne. Onhan siellä yhä se Fukushima.

Jopa neuvolassa oltiin huolissa kun kerroin että puolitoistavuotias poika lähtee japaniin. Ja vielä Tokioon!

Olenko huolissani. Rehellisesti sanottuna en. Vaikka en luota juuri lainkaan Tokion sähköyhtiön, TEPCO:n tiedotuksiin tilanteesta, niin ei tilanne kuitenkaan kriittiseltä vaikuta.

Silti mukaan on hankittuna jodi-tabletteja kaiken varalta, samoin sukulaiset ja appivanhemmat ovat varanneet paljon pullovettä siltä varalta että vesijohtoveteen tulee lapsia koskevia rajoituksia.

Omalta osaltani suurin huoli on lähinnä oma yksinäisyyteni. Olenhan erossa muusta perheestäni ensimmäistä kertaa näin pitkän ajan. Aikaisemmin olen onnistunut junailemaan aina lomaa edes osaksi aikaa ja lähtemään mukaan.
Vaan onhan täällä lemmikki-eläin seuranani ^_^

Mutta koska työsuhteeni (joka onneksi lopulta toteutui!) on melko uusi, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia lomailla. Eikä lentolippuunkaan oikein riitä rahaa.

Nykyaikana etäisyydet onneksi ovat lyhentyneet. Esimerkiksi Skype mahdollistaa helpot videokeskustelut. Tosin aikaero vähän kiusaa.

Jottei nyt tuntuisi että tässä ihan välittämättä Fukushiman riskeistä ollaan liikkeellä, niin on sieltä jo katsottuna evakkopaikat tuttavien ja sukulaisten luota, jonne pääsee vaikka koko ajaksi asumaan jos Tokion tilanne muuttuisi huonoksi.
Ja jos tilanne myös Kansain seudulla ja etelämmässä/lännemmässä alkaisi heikentyä Fukushiman puhaltaessa ilmaan suuret määrät säteilevää moskaa ja tuulten niitä levittäessä, tehdään heti evakuointi joko suoraan suomeen tai sitten Koreaan ja sieltä jotakin reittiä takaisin.

Alinta kastia...

Näinä päivinä ei oikein keksi muuta kuin Fukushimaan liittyvää kirjoittamista. Onhan asia päivittäin kotonakin puheena. Melkein kuin päivän sääennuste. Sataako vai paistaako. Säteileekö vai eikö vai tuleeko taas jälkijäristys?

On todella surullista huomata, että Fukushiman seudulta tulleet ovat joutuneet alimpaan kastiin japanissa. Heitä kohdellaan tavalla jota ei uskoisi. Ja joka sotii ehkä vastaan monella olevaa mielikuvaa japanilaisista yhtenä ja ystävällisenä kansana. Mielikuvaa joka on moderni, historiassa ei tarvitse mennä kauas taakse kun huomaa että maa on ollut satoja vuosia sisällissotien runtelema ja jako maakuntiin sekä niitä hallitsevien maaherrojen, daimioiden alaisuuteen heijastuu yhä nykypäivänä. Mutta se on toinen juttu.

Fukushimalaiset ovat joutuneet huomaamaan, että on mielekkäämpää yrittää jopa päästä asumaan takaisin kielletylle alueelle kuin olla muualla japanissa.

Heitä syrjitään, suurelta osin varmasti tietämättömyyden takia. Pahimmillaan säteilyn pelätään tarttuvan vähintään ruton lailla.

Esimerkit syrjinnästä ovat surullisia. Kun fukushimalaisen (pakolais-)perheen lapsi tapaa uudessa tarhassa, koulussa tai leikkipaikalla muita niin siinä vaiheessa kun hän kertoo tulevansa Fukushimasta, alkaa välitön syrjintä tai kiusaaminen. Ei ole mitenkään ihme jos muut lapset juoksevat lähes paniikissa pois tämän onnettoman läheltä ja huutavat ja haukkuvat häntä säteilijäksi.

Iwakin (Fukushiman) kilvillä varustetut autot joutuvat usein Japanissa muuten harvinaisen ilkivallan kohteeksi. Autoja sotketaan maaleilla jne.
Kerrostalon parkkipaikalle ilmaantuva Iwakin kilvin varustettu auto saattaa saada aikaan vastalauseiden ryöpyn sekä paljon soitteluja viranomaisille säteilevästä autosta.

Tarinat ovat uskomattomia. Kuin noitarovioiden ajalta. Tuntuu ihmeelliseltä, että kaikista maista juuri Japani halveksii ydinvoima-evakoita. Ikäänkuin Hiroshiman ja Nagasakin pommien vaikutuksista ja pommien/säteilyn seurauksista kärsivien hibakushien  kohtelusta ei olisi opittu mitään.
Vai oltiinko silloin liian sokeita eikä haluttu nähdä seurauksia?

Eikä syrjintä tietenkään koske vain ihmisiä. Myös Fukushimasta tuotavat tavarat ovat pelottavia. Tai rakennus yms. jätteet.
Kawasakiin tuotu jätetavaralasti Fukushimasta poiki yli 2000 valitusta kaupungin virkailijoille säteilystä.

Säteilyn, tai oikeammin siihen liittyvän tietämättömyyden tuomat ongelmat ovat nyt saaneet sellaiset mittasuhteet, että hallintokoneistokin on havahtunut ja päättänyt opettaa ihmisille perusasioita säteilystä.
Aika näyttää miten se onnistuu. Fukushiman voimalan ympäristö lienee kuitenkin asumiskelvotonta kymmeniä vuosia, joten muiden on hyväksyttävä sieltä tulleet ihmiset ja ymmärrettävä että eivät he säteile vaikka heidän entisellä asuinalueella nyt sattuukin säteilemään.

Tsunamin epäsuorat vaikutukset

Japanissa surraan.

Tämä näkyy siinä, että suurin osa juhlatapahtumista on peruttu ainakin kevään osalta, osa myös kesän kohdalta joka on suurinta juhla-aikaa japanissa.
Myöskään oppilaitosten valmistujaisjuhlia ja muita vastaavia ei vietetä, sillä se koetaan epäkohteliaana niitä kohtaan joiden lapset eivät enään koskaan voi valmistua.


Erilaiset juhlat (matsuri) ovat merkittävä tulonlähde sisäiselle turismille. Mutta nyt kun niitä ei ole, turismi ei pyöritä taloutta ja sisäinen talouden syöksy on lähellä. Sitä moni pelkääkin, sillä jo pelkästään katastrofista toipuminen on iso kolaus taloudelle - siihen päälle vielä juhlatauko.
Eivätkä ulkomaalaisetkaan ole tuomassa rahojaan japaniin Fukushiman säikäyttäminä.


Väkilukuun verrattuna japanin katastrofi vastaisi sitä että suomessa olisi tapahtunut jotakin missä noin 1100 ihmistä olisi kuollut/kadonnut.

Peruutettaisiinko sen takia juhlatilaisuuksia häitä ja koulun päättäjäisiä myöten? Epäilen vahvasti.
Tosin saman mittakaavan onnettomuuksista meillä ei täällä ole onneksi kokemuksia. Estonian myötä meni monta ihmistä, mutta suomalaisia hyvin vähän.
Vuoden 2004 Thaimaan tsunamissakin kuoli vain 178 suomalaista.

Ehkä suomalaisessa kulttuurissa ei ole yhtä vahva yhteisöllinen ajatusmaailma? Ei ajatella niin, että kun naapuri ei voi juhlia menetystensä takia niin meidänkään ei ole soveliasta juhlia.

Päätös on tehty

Fukushiman tilanne alkaa muistuttamaan tragikoomista teatteria.
Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu, mitä tehdään eikä ole selvästi johdossa tai vastuussa.

Siitä huolimatta olomme on vähän helpottunut, sillä teimme päätöksen siirtää vaimon ja lapsen sukulointi-matkaa Tokioon paria viikkoa myöhemmäksi. Emme peruneet matkaa.
Tosin samalla menetimme option koko matkan peruuttamiseen, mutta silti tämä tuntui parhaalta vaihtoehdolsta.
Toistaiseksi olot Tokiossa ovat olleet paljon paremmat kuin mitä täkäläinen, eli länsimainen media antaa ymmärtää ja pahan paikan tullen aina voi lähteä evakkoon ja tulla sitten suomeen.

Enään ei tarvitse pohtia, pohtia, seurailla ja analysoida uutisia.

Tehty mitä tehty ja jos jotakin tapahtuu niin silloin on silloin.

Matka Tokioon on hyvin tärkeä, vaimoni ei ole nähnyt vanhempiaan kohta vuoteen eikä hänen isänsä terveydentila ole kovin hyvä. Etenkään nyt kun säännöllinen elämä on ollut vaikeaa sähkökatkojen ja sairaaloiden korkean käyttöasteen myötä.
Samoin monet tuttavamme sekä vaimon ystävät haluavat tavata hänet ja ennenkaikkea lapsemme.

Minulle tämä taas tarkoittaa melkein kahden kuukauden yksinelämistä, aika varmasti menee pitkälti työn parissa ja toivottavasti illalla tehden harrastuksiin liittyviä asioita joden tekeminen nyt on viivästynyt.

Ja onhan meillä olemassa Skype, jonka kautta voidaan välillä jutella videopuheluiden muodossa. Tosin aikaero on siinä lievä ongelma ja luulen että kun vaimo pääsee taas kiinni japanilaisen elämän valtavaan nopeuteen niin vapaata aikaa on yllättävän vähän.

Uenon eläintarhakin aukesi jo eilen, 1.4.2011 keräten heti yli 8000 kävijää. Suuri merkitys eläintarhan aukeamisella lienee sanaton viesti ihmisille; arki on palannut ja kaikki on kuin ennenkin.

Onko Tokiossa turvallista?

Kysymys on erittäin vaikea. Ja sitä on viime aikoina vatvottu paljon.
Perheeni on kuitenkin menossa (toistaiseksi) pian Tokioon lähemmäs parin kuukauden ajaksi.

Vielä on hetki aikaa joko siirtää tai perua lento.

Tunnepohjalta ensimmäinen reaktio on peruminen, mutta kun yrittää vähän katsoa asiaa laajemmin niin ehkä lopputulos ei olekaan niin selvä.

Japanilaisilla on tästä monta näkemystä. Toiset sanovat että älkää tulko, mutta hämmästyttävän moni sanoo että tulkaa vain. Elämä täällä on lähes normaalia. Sellaista varpaillaan oloa Fukushiman suhteen ei ole kuin täällä ulkomailla kuvittelisi.
Suurimpana ongelmana koetaan lähinnä vesi sekä kesällä tulevat sähkökatkokset joita on pakko käyttää sähköpiikkien hillitsemiseen (kuumalla sähköä menee paljon tuulettimiin ja ilmastointilaitteisiin).
Säteilyvaaraan ei niin kiinnitetä huomiota. Vertauksena on usein 'onhan Hiroshimaan ja Nagasakiinkin pudotettu ydinpommit, jälkimmäiseen vielä plutonium-pommi ja silti sielläkin voi asua ja viljellä'.

Tosin ydinpommi ja pitkään saastuttava voimala-onnettomuus eivät ehkä vertaudu toisiinsa kovin hyvin faktisesti, mutta ihmisten mielissä kyllä.

Suomalaisille suositellaan toistaiseksi ettei Tokioon mentäisi ja siellä olevienkin olisi paras paeta muualle.

Lainaus:

Ulkoministeriö suosittelee välttämään kaikkea matkustamista Tokion-Yokohaman alueelle, Tohokun ja Kanton alueelle. Mikäli ei pakottavaa syytä olla näillä alueilla, kehotetaan harkitsemaan alueelta poistumista tai siirtymistä maan eteläosiin turvallisemmalle alueelle.

Liekö syynä suositukseen lopulta vain mahdolliset ongelmat yleisen infrastruktuurin kanssa vai todella säteilyn pelko? Mene ja tiedä.

Tokion sähköyhtiön, Tepcon, sanoihin kaikki eivät japanissakaan luota.

Enkä minä.Mitä voi sanoa yhtiöstä, joka pistää työntekijänsä kahlaamaan radioaktiivisessa vedessä lenkkarit jalassa ja suojana vain muovipussit?Kuten nämä onnettomat jotka saivat jalkoihinsa radioaktiivista vettä kulkiessaan peräi 15cm syvyisessä vedessä. Lisäksi he olivat vielä toisen yhtiön palkkalistoilla ja vain aputyövoimana, mutta Tepco ei informoinut heitä mitenkään siitä että kohteessa on radioaktiivista vettä ja huomattavasti normaalia suurempi säteilytaso.

Vaan kun katsotaan ihan näitä saatavilla olevia tietoja:

Säteilytaso Tokiossa (27.3.2011, kello 22): 0,115 µSv/h
Säteilytaso Suomessa (27.3.2011, kello 16): Helsinki, Kallio: 0,151 µSv/h - Lappeenranta 0,114 µSv/h - Vaasa 0,121 µSv/h - Turku 0,135 µSv/h

Suomessa on voimakas perussäteily verrattuna japaniin. Nyt lumipeite kuitenkin vaimentaa säteilyä. Säteilyturvakeskuksen mukaan normaali taso suomessa on aina 0,3 µSv/h saakka. Tokion normaali taso on ollut 0,07 µSv/h, joka lie osasyynä sille että sikäläisittäin nykyiset lukemat tuntuvat korkeilta.


Entäpä sitten Tshernobylin vaikutus suomessa?

Tshernobylin aikaan säteilytaso oli luokkaa 5 µSv/h.
Iwakissa, noin 30km Fukushiman eteläpuolella mitattiin 3 päivää sitten 1,37 µSv/h.
Namiessa, noin 20km Fukushimasta pohjoiseen mitattiin tänään 2,828 µSv/h.

Noiden lukujen valossa suomessa oli aika pahat paikat!

Laskeuma?

Jälleen Säteilyturvakeskuksen sivuilla on hyvin tietoa.
Laajalti laskeuma oli 23 - 45 kBq/m²  ja monin paikoin paljon kovempi, 45 - 80 kBq/m² !

Tuossa pitää huomioida että kyse on kilo Becquereleista, siis tavallisesti ilmoitetussa muodossa lukemat olisivat  23 000 - 45 000 Bq/m², ja monin paikoin vielä enemmän, 45 000 - 80 000 Bq/m².

Huimia lukemia! Ja nämä vielä sitä pahinta laatua, Cesium-137:ää. Sitähän on suomen luonnossa vieläkin paljon ja mm. sienistä saa mukavat annokset..


Tshernobylin aikanaan lapsena kokeneena, mitä voin sanoa? Voinko todella olla sitä mieltä että Tokion seudulla on vaarallista?

Toistaiseksi olemme vähän odottavalla kannalla - jos tilanne ei muutu olennaisesti pahemmaksi, ei matkustamiselle liene mitään esteitä.

Pahimmaksi peloksi oikeastaan jää vain vesi. Jos vedestä löytyy taas radioaktiivista jodia, niin siltä varalta lapsille pitää olla valmiiksi varastoituna.

Pari seuraavaa viikkoa tulee näyttämään kuinka tässä käy.


Lisäys 28.3.
Säteilyturvakeskus näyttää ilmoittavan samaa, japanissa ei säteile huolestuttavasti:
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/STUK+S%C3%A4teily+Japanissa+v%C3%A4h%C3%A4isemp%C3%A4%C3%A4+kuin+H%C3%A4meess%C3%A4+25+vuotta+sitten/1135264956707

Totuus on tuolla jossain

Tässä ei enään tiedä kehen luottaa. Tiedot ovat täysin ristiriidoissa keskenään.

Onko kyse vain kulttuuri-eroista vai mistä? Länsimaiden mediassa vihjaillaan, että japanilaiset pysyvät rauhallisina koska hallituksella ei ole tapana päästää uutisiin kaikkea tietoa paniikin välttämiseksi.
Näin on toimittu mm. aiempien ydinvoimala-tapaturmien yhteydessä.

Onko nytkin näin, mene ja tiedä?

Tuosta ei ole saatavilla varmaa tietoa vasta kuin jälkikäteen. Milloin se sitten onkin.

Läheisempänä esimerkkinä uutiset siitä kuinka Tokiota myöten ruoka on loppunut. Riisiä ei ole, pikanuudelit on hamstrattu. Samoin taskulamput, kyntilät, hätäpakkaukset ja varmasti foliohatutkin..
Suomessa uutisoidaan yllä olevalla tavalla ja sitä vahvistetaan Nagoyasta saakka paenneiden kertomuksilla (Nagoya on kaukana järistysalueista).

Sitten taas japanilaiset tuttavat - heidän kertomansa ei vastaa ollenkaan tuota kuvaa. Sähkökatkoja lukuunottamatta elämä on palaamassa normaaliksi. Huijaus-ketjumailien johdosta on ollut jotain paniikkiryntäyksiä samalla tavalla kuin suomessa jodin kanssa, mutta muuten elämän odotetaan palautuvan suht normaaliksi muutaman päivän kuluessa.

Ruoka ei ole lopussa, eikä muukaan. Säteilynkin suhteen ollaan suht hiljaa, Fukushimaa se vain koskee.

Tässä kohti ei voi olla ajattelematta, että onko suomalainen (tai länsimaalainen) tiedotusvälineistö skandaalinhakuista vai ovatko erot kulttuureissa niin suuret, että paikalla olevat japanilaisetkaan eivät pidä tilannetta vakavana. Tai eivät halua myöntää vakavuutta.
Puolisonikaan ei uskonut kertomuksiani siitä kuinka ihmiset rynnivät tokiossa juniin - kunnes näki suomalaisesta uutislähetyksestä jonot ja kuuli sitä kautta ihmisten haastatteluja.
Mutta tuokaan uutinen ei lopulta antanut kuvaa kokonaismääristä. Suomalaisen toimittajan mielestä suuri joukko voi japanilaisen mielestä olla mitätön.

Kulttuuriselta kannalta tämän voisi rinnastaa johonkin henkilökohtaiseen kriisiin, esimerkiksi työttömyyteen. Siitähän ei saa kertoa vasta kun jälkikäteen (ainiin, olen nykyään työllistetty). Muuten läheiset vain huolestuvat. Päteekö sama ajatusmalli myös tämmöisessä tilanteessa? Vasta jälkikäteen kerrotaan että oli tosiaan kaikki loppunut, mutta emme halunneet aiheuttaa turhaa huolta.

Japanin televisiossa ei ole näytetty kuvaa pakenijoista eikä edes mainittu asiasta. Ehkä yksinkertaisesti siksi, että sillä yritetään välttää täyttä paniikkia. Tai ainakin olla ruokkimatta sitä lisää.

Tieto kulkee suomen kautta

Tokiossa möhlittiin sähkön säästämisen kanssa ja pahasti.

Sähkön säästämiseksi kaupungissa kierrätetään sähkökatkoja siten, että sähköttä oleva alue vaihtuu aina kierrossa. Katkos siirtyy siten alueelta toiselle kiertona.

Tiedotus tästä oli todella surkeata. Television kautta sai vain yleiskuvaa katkoista, tarkkaa tietoa ei osattu antaa vaan kehotettiin katsomaan netistä.
Netistä?

Japanilaiset eivät ole suomalaisten kaltaisia tietokonefriikkejä ja varsinkin vanhemmat ihmiset ovat täydessä nettipimennossa.

Varmuuden vuoksi vaimo soitteli vanhemmilleen ja sisarilleen ja kysyi onko heillä selvyyttä siitä milloin sähkökatko tulee heidän asuinaluielleen. Ei ollut.
Onneksi tieto meni tätä kautta perille, sillä sähkökatkon sattuessa mm. hissit pysähtyvät eivätkä kaikki kykene kulkemaan portaita pitkin.

Vaikka me saimme tietoa eteenpäin, niin monella ei ollut yhtä hyvää nettitietojen jakelijaa saatavilla. Äkillisten sähkökatkojen jäljiltä onkin nyt tullut varsinainen valitusryöppy ja likapyykkiä pestään varmaan tämänkin seurauksena vielä pitkään.
Vastuuta pallotellaan niin paikallishallintojen kuin sähköyhtiön välillä. Kukaan ei halua ottaa syitä ja viimekädessä onnettomat asiakasneuvojat saavat tuntea vihanpurkaukset tietämättä miten vastata ja selittää tapahtumaa - eiväthän hekään yleensä itse tienneet sähkökatkoksista ennen kuin sellainen tuli kohdalle.

Järkyttäviä aikoja

Maanjäristys iski ja sitä seurasi tuhoisa tsunami. Näistä jokainen voi lukea uutisista.

Mielialat eivät ole kovin korkealla ja pahempia uutisia pelätään jatkuvasti.

Tällaisessa tilanteessa nopea tiedonvälitys on sekä kirous että helpotus. Kirous se on siksi, että onnettomuudesta tietää jo kun se alkaa tapahtumaan. Siitä hetkestä alkaa myös huoli.
Kuitenkaan nopea tiedonvälitys nykyaikana on herkkä häiriöille. Japanin tilanteessa tuli jo selville heti se, että puhelinlinjat ovat tukossa ja kännykät eivät toimi.

Yllättäväksi pelastajaksi on osoittautunut Skype, jonka kautta puhelut toimivat. Se oli hyvä, saimme heti yhteyden appivanhempiimme ja tärkeimpiin lähiomaisiin.
Samoin facebook on ehkä vähän yllättäen ollut tehokas kanava saada tietoa toisten tilanteesta. Sähköpostit ja muut ovat selvästi huonoja tämän kaltaisissa tapauksissa kun moni toivoo saavansa tiedon yhden ihmisen tilasta.

Suuri yllätys heti alkuun oli se, että NHK (Japanin yleisradio) ei tarjonnut liveuutisia japanin ulkopuolelle. Paitsi englanniksi.
Ulkojapanilaisia on kuitenkin paljon. Siksi tämä tuntuu käsittämättömältä.

Onneksi yksittäiset ihmiset ovat perustaneet saitteja joiden kautta Japanilaisten kanavien lähetykset peilataan nettistriiminä kaikkialle. Tämä on todella hyvä teko!

Me olemme olleet onnekkaita. Lähiomaiset ja sukulaiset ovat kaikki turvassa. Samoin tuttavat.
Aineellisia vahinkoja on toki paljon. Meidänkin Tokion asunnossa on tullut tavarat lattialle televisiota ja mikroaaltouunia myöten (onneksi tapana on aina kun jonkun sähkölaitteen käyttö lopetetaan, ottaa töpseli pois seinästä jotta sähköä säästyy - tämmöisen tapahtuman kohdalla se on todella hyvä!).

Monella ei ole ollut yhtä hyvä onni. Taloja ei enään ole. Ruokaa ei ole. Juomavettä ei ole.
Lisäksi viranomaisten tiedotus on ollut toisinaan todella heikkoa. Toki pitää muistaa, että missään ei ole taidettu onnistua tiedoituksessa moitteetta suuren kriisin iskiessä.
Perus-elintarvikkeiden riittävyys huolettaa, samoin mahdolliset sairaudet. Sekä sairaaloiden ja sairaanhoidon toiminta.
Hiljaisena, lausumattomana pelkona on sekin, että toinen appivanhemmistani kärsii sairaudesta joka vaatii tiuhaa käyntiä sairaalahoidossa. Pystytäänkö hoito pitämään yllä tämmöisinä aikoina?
Nyt jo tiedetään, että kaikkialla ei pystytä. Esimerkiksi Niigatassa meni eilisissä länsirannikon järistyksissä sairaaloista juuri noita järjestelmiä epäkuntoon.

Perheeni on lähdössä ensi kuun alussa Japaniin noin pariksi kuukaudeksi. Lentoliput on hankittu jo kuukausia sitten.
Nyt sekin huolettaa että kuinka tilanne paikanpäällä vakaantuu. Jatkuvatko jälkijäristykset vielä kuukauden? Uskaltaako sinne mennä? Entä saadaanko infrastruktuuri kuntoon?

Eilen katsoimme lennon paikkatilannetta. Aikaisemmin kone oli aivan täynnä, nyt yhtäkkiä tyhjiä paikkoja oli ilmestynyt paljon. Ilmeisesti turistit ovat tehneet peruutuksia.


Loppuun vielä haluan kirjoittaa asiasta joka ärsyttää suunnattomasti. Nimittäin nämä erilaiset ns. asiantuntijat, jotka kommentoivat uutisissa / lehdistössä toimistokokemuksen syvällä rinta-äänellä sitä kuinka asiat olisi oikeasti pitänyt tehdä.
Tsunamiin olisi pitänyt varautua huomattavasti paremmin, ...
Kovin ajattelematonta ja löysäleukaista kommentointia vaiheessa, jossa ei vielä ole täysin varmaa tietoa saatavilla. Niin valmistautumisen kuin muidenkaan tapahtumien ja niiden seurausten suhteista ja vaikutuksista.

Ei ulkomaalaisille - ainakin Internetissä

Japanilaiset käyttävät Facebookia hyvin vähän - koska omalla nimellä esiintyminen netissä on vieroksuttua.
Japanissa on oma sosiaalinen mediansa, suosituimmaksi lienee kasvanut Mixi. Japanilaiseen tyyliin sinne liittyminen vaatii kutsun joltakin joka toimii 'takaajana' uuden tulokkaan turvallisuudesta.
Myöskään omilla nimillä ei esiinnytä, kaikilla on nimimerkki ja tutut tietävät että tuo nimimerkki on se-ja-se.

Ennen kuin Facebook ja sosiaalinen media yleensäkin nousi suosituksi, Mixi oli tunnettu paikkana jossa monet ulkomaalaiset keskustelivat ja pitivät yhteyttä japanilaisiin tuttaviinsa.

Linja on kuitenkin kiristynyt huomattavasti. On ollut joitakin 'ongelmia' joita ulkomaalaiset ovat aiheuttaneet (joskaan missään ei kerrota että mitä).
Tästä johtuen Mixiin liittyminen vaatii nykyään jo olemassa olevan jäsenen kutsun lisäksi sitä, että kutsuttava omistaa japanilaisen puhelinliittymän ja sitä myötä kännykkä-mailin (japanissahan ei ole tekstiviestejä, vaan kännykät lähettävät meilejä toisilleen).
Tällä ikäänkuin varmennetaan että kutsutulla on oikeasti muutakin kuin epämääräinen sähköpostiosoite hotmailissa tai muualla. Tosin kovin varma varmennustapa tuokaan ei voi olla, joku voi käyttää prepaid-liittymää tms..

Tämä kuitenkin on johtanut ironiseen tilanteeseen. On sosiaalinen media joka on suosittu japanissa, mutta ulkojapanilaiset eivät pääse sinne. Paitsi ne, jotka ovat liittyneet ennen sääntöjen kiristystä mukaan.
Ironista on myöskin se, että vanhoissa jäsenissä on paljon meitä ulkomaalaisia - me saamme olla siellä, kirjoittaa, kommunikoida, ... Mutta sensijaan ulkomailla asuva japanilainen ei.