perjantai 25. marraskuuta 2011

Esikoispoika

Minä olen esikoispoika. Ensimmäinen lapsemmekin on poika. Joten tämä on hyvä ja mielenkiintoinen aihe.

Joku vuosi sitten Japanissa oltiin lähellä hyväksyä laki, joka mahdollistaisi keisarin kruunun perimisen myös naispuoliselle jälkeläiselle, sillä kruununprinssi Naruhitolla ja prinsessa Masakolla ei ole kuin tyttölapsi, Aiko.

Tavallaan ikävä, että lakia ei ehditty muuttaa kun Aikolle syntyi vuonna 2006 serkkupoika. Naruhiton pikkuveljen, prinssi Akishinon perheen kolmannesta lapsesta Hisahitosta (heillä oli ennestään kaksi tytärtä) tuli siten tuleva keisari.

Miespuolinen jälkeläinen, etenkin esikoinen on japanissa yhä muutenkin tärkeä. Ei toki mitään sellaista mitä Kiinassa on ollut, mutta miehen, etenkin ensimmäisen poikalapsen, merkitys näkyy monessa asiassa.

Miespuolinen jälkeläinen tietenkin takaa sukunimen säilymisen. Perheen vanhin poika on myös tärkeä perinnönjaossa. Hän toimii testamentin täytäntöönpanijana tai vanhempien omaisuuden jaosta päättävänä henkilönä mikäli vanhemmat kuolevat.

Hänelle kuuluu etuoikeutetusti myös vanhempien talo, joka voi maaseudulla olla hyvinkin arvokas ja tärkeä rakennus. Toisaalta vanhimman velvollisuus on myös asua aikuisenakin perheensä kanssa vanhempien luona ja hoitaa heitä (nykyään tämä ei ole sentään niin itsestäänselvyys, mutta yleistä kuitenkin).

Vanhin poika on myös aina se perheen toinen pää, heti isän jälkeen. Joten hänen asemansa on tärkeä ja hänen sanansa saa jo aseman puolesta lisäpainoa.

Tyttölapsi taas - hän menee naimisiin ja siten siirtyy toiseen sukuun. Vaihtaessaan sukunimensä hän myös luopuu velvoitteista omaa perhettään kohtaan, mutta samalla se tarkoittaa luopumista perinnöstä. Suuremmissa kaupungeissa tämä tuskin on kovin yleistä, mutta pienemmissä ja maaseudulla kyllä (olettamus joka perustuu vain omakohtaiseen kokemukseeni).

Maaseudun ohella miespuolinen perijä on erittäin tärkeä Kabuki-näyttelijälle. Sillä suvun pitää jatkua, ja vanhimmasta poikalapsesta tulee Kabuki-näyttelijä joka jatkaa esi-isiensä perinnettä ja pitää yllä näyttelijäsuvun nimeä. Itseasiassa heillä kyse on käytännössä samasta tilanteesta kuin keisariperheessä. Vanhin poika perii isän aseman eikä valinnanvaraa ole.

Osa japanilaisista naisista tahtoo puolisokseen vain perheen vanhimman pojan. Yhtenä syynä tietysti on asema; erityisesti rikkaan perheen tytär valitsee mielellään mieheksi rikkaan perheen esikoispojan. Asema ja elintaso on näin turvattu.

Esikoislapseen liitetään myös joitakin hyveitä - kunhan kyseessä ei ole ainoa lapsi. Hän on yleensä saanut nuorempia sisaruksiaan ankaramman kasvatuksen (pätee muuten hyvin suomessakin!). Ankaramman kasvatuksen tuloksena esikoislapsi ei ole tottunut saamaan kaikkea valmiina ja on joutunut huomaamaan kuinka nuoremmat sisarukset saavat kaiken helpommalla. Täten esikoislapsi ajattelee asioita vähän syvällisemmin kuin nuoremmat sisaruksensa.

Samoin ensimmäistä lasta pidetään kiltimpänä. Hän kun ei ole saanut käsitellä nuorempia sisariaan yhtä kovakouraisesti kuin sisarukset häntä.
Tämän voin allekirjoittaa itsekin, vaikka olen suomalainen. Muistan hyvin kuinka nuoremmat sisarukset saivat mm. lyödä minua ja vanhemmat vain selittelivät että 'no sillä on pää kipeä' tms. syitä. Mutta auta armias jos vanhimpana tein jotakin vastaavaa!

Esikoispojan vaimo toisaalta saa toivomansa hyvän lisäksi aina ylimääräisen rasitteen. Anopin. Vanhemmat kun tuppaavat pitämään ensimmäistä lastaan kovassa arvossa ja varsinkin lapsi-äiti -suhde on vahva, vaikkei mieheksi kasvanut esikoinen sitä itse tiedostaisikaan.
Äiti seuraakin tarkkaan miniän tekemisiä, pahimmillaan tarkastaa sormella aina onko talosta pyyhitty huolellisesti pölyt... Ja tietenkin seuraa millaista ruokaa miniä tekee esikois-kultamussukka-pojalle.

Helppoa elämää haikaleva nainen kiertääkin esikoispojat kaukaa. Monilapsisen perheen nuorempien sisarusten vaimona elämä on helppoa. Nuoremmat ovat tottuneet luovimaan perheen sosiaalisessa verkostossa ja väistämään taidokkaasti virheet joita esikoinen tekee. Samoin väistämään monet velvollisuudet ja tehtävät joihin esikoinen itsensä sitouttaa kun ei muuta osaa tehdä.
Nuorempien sisarusten vaimot eivät anoppiakaan niin kiinnosta. Eikä nuorempia sisaruksia sido sama velvollisuudentunto kuin esikoista.
Voi elää vapaasti, mennä ja tulla miten tahtoo ja maaseutua myöten asua omassa asunnossa, valita ammattinsa vapaasti, ...


tiistai 8. marraskuuta 2011

Pottaharjoitusta ja sukupuolihäpeämistä

Poika on siinä iässä, että potta/wc-harjoituksia tehdään.
Hyvänä apuna toimivat piirretyt opetusvideot, joissa pikku-tiikeri nimeltä Shimajiro (しまじろ) harjoittelee wc:ssä asiontia.

しまじろ harjoittelee kyykkypöntöllä
Tässä onkin mielenkiintoinen kulttuuriero. Kyllähän suomi-äiditkin puhuvat kakkajuttuja jne, mutta  suomalaiset(kin) tirskuvat ja pervottelevat kun katsovat youtubesta noita japanilaisia Shimajiro-tiikerin opetusvideoita pöntöllä asioinnista, takapuolen pyyhkimisestä sun muista.
Eihän tuo nyt ole normaalia opettamista, hyi.

Tuon pervottelun ymmärtäisi kehoon (ja sen eritteisiin) ankarasti suhtautuvien maiden ja kulttuurien kohdalta vielä, mutta että suomi. Suomi! Saunan ja luonnollisen alastomuuden mallimaa.

Siinä onkin vaimolla ihmettelmistä kun suomessa tupataan olemaan yhteissaunassa yleensä siihen 11-12 vuoden ikään asti ja sen jälkeen jos pojalle tai tytölle tulee liian häveliäs olo niin alkaa yksin saunomisen kausi.. Joka monen kohdalla päättyy viimeistään yliopisto tms. vaiheessa bileiden myötä.
Joillakin yhteissaunominen lähiomaisten kanssa jatkuu pitkälle, joskus läpi koko iän. Ja ei sekään ole harvinaista, että samaan aikaan mukana on muita tuttavia.

Ja nämä samat ihmiset sitten pitävät pervona jotakin lasten vessatoimituksista valistavaa videopätkää?
Ja käyttävät puuceeta? Tai ihan metsää? Me suomalaiset olemme omituisia... :)

Japanissa on toki yhteiskylvyn perinne. Kuitenkin on harvinasta, että koulua käyvä enää menisi yhdessä kummankaan vanhemman kanssa kylpyyn. Jos ei lasta hävetä niin vanhempaa hävettää.
Vaimoni sanoi, ettei voisi mennä edes oman äitinsä kanssa onseniin muuten kuin pyyhkeellä verhoutuneena.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Maailma japanin ulkopuolella

Japanin eristyneisyydestä on aina puhuttu ja kirjoitettu. Kuten myös siitä kuinka Japani avasi Yokohaman liepeille kauppapaikan ulkomaille ja lähti uudistamaan itseään hurjasti Meiji-restauraation myötä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tähän loppui eristyneisyyden kausi.

Siten kuvittelisi, että nykypäivänä japanilaiset tuntevat hyvin muuta maailmaa. Osin näin onkin, mutta yleisesti ottaen tietämys on hyvin ohutta verattuna meikäläiseen yleissivistykseen. Ulkomaailma ei yksinkertaisesti kiinnosta, tv- yms. viihdettä riittää japanilaisten tuottamana paljon.
Kunnollisia dokumentteja harvoin näkee, kaikki tuntuu olevan vain nopeaa viihdettä (maksullisista kanavista en tiedä, niitä en ole päässyt näkemään).
TV-uutisissa sivutaan harvoin ulkomaita, eikä sanomalehdissäkään uutisoida muista kuin merkittävistä tapahtumista - kuten vaikka suomen koulu-ammuskeluista.

Tänään tuli taas hyvä esimerkki aiheesta.
Törmäsin netissä arabi-aiheiseen pilapiirrokseen, jossa mies erehtyy luulemaan suihkuverhoa täyteen burkaan pukeutuneeksi vaimokseen.
Vaimoni ihmetteli, että mitä nauran ja näytin kuvaa sekä käänsin puhekuplien sisällön. Mutta vitsi ei vain auennut.
Lopulta kyselin, että tiedätkö mitään näistä vaatteista ja googlen kuvahaulla näytin kuvia täyteen burkaan sonnustautuneista naisista (tämä ristikkomalli, jossa edes silmiä ei näy).

Myönnän yllättyneeni kun selvisi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun vaimoni näki mitään tuollaista. Hän ei tiennyt tuollaisten vaatteiden olemassaolosta mitään eikä ollut nähnyt niitä uutisissa, kuvissa tai yleensä missään.
Mustan, silmät näyttävän mallin kuitenkin tunsi.

Ei toki ollut ensimmäinen kerta kun jotakin vastaavaa tapahtui. Aiemmat kuitenkin ovat liittyneet asioihin, joista olen ajatellut että ehkä kyse on liian harvinaisesta tiedonjyvästä.

Tällä kertaa... No, jouduin vain toteamaan, että on se sittenkin totta, etteivät japanilaiset tiedä 'ulkomaiden' asioista juuri mitään.