Nuo ahdassydämiset japanilaiset

Japanilaisten sydän on ahdas eli kokoro ga semai, kuten puolisoni tapaa sanoa.

Etupäässä tämä näkyy itsekkyytenä jollaista edes ikimarisijoiden Suomessa ei kohtaa. Termi kokoro ga semai kuvaa hyvin sitäkin, kun lasten kanssa junalla liikkumista yritettiin hiljan Tokiossa ja muissa suurissa kaupungeissa parantaa kampanjoimalla asian puolesta erilaisin julistein ja opastein.

Lopputuloksena oli iso läjä valituksia (kureemu) näistä valistus-julisteista joissa opastetaan mm. antamaan tilaa lapsen kanssa junaan tulevalle äidille, auttamaan (kokoon taitettujen) lasten rattaiden kanssa jne. Parempi olisi ollut kampanja, jossa olisi kampanjoitu lasten matkustuskiellon puolesta... Tai kuten jotkut toivovat, olisi muutettu pelkästään naisille varatut ruuhka-ajan vaunut lasten rattaiden kanssa matkustavien käyttöön.

Tässä on asia, jossa Suomi, kuten monet muutkin maat eroavat edukseen: Lapsille annetaan tilaa, eikä äiti ja lapsi useimmille ole vain kammottava yhdistelmä joka vie tilaa ja muutenkin hidastaa omaa kulkemista.
Toki Suomessakin on minä-minä-minä -henkeä ja etenkin lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustavista äideistä/isistä välillä valitellaan lehtien yleisönosastoilla. Vaan pientä tuo on Japaniin verrattuna.

Laajemmin tuon käsitteen kokoro ga semai voi käsittää myös siinä, kuinka vähän useimpia japanilaisia kiinnostaa mihinkään asiaan puuttuminen, ellei kyse ole suoraan oman edun ajamisesta. Ympäristö? Muiden hyvinvointi? Ketä kiinnostaa? Pääasia, että tilillä on rahaa.

Itseasiassa vaikka kokoro ga semai kääntyy yleensä suomalaiseksi termiksi "itsekkyys", paremmin sitä kuvaa nimenomaan vastakohta empatialle, anteeksiantamiselle ja toisten huomioimiselle.

Kasvatukselliset ristiriidat...

Aika ajoin meillä tulee erilaisia ristiriitoja kasvatuksellisista asioista. Jos nyt ei ihan varsinaiseksi riitelyksi mene, niin lähellä käydään.
Sinänsä tuo lienee normaalia, paitsi meillä osasyynä ovat kulttuurilliset tekijät. Ainakin vaimoni tahtoo syyttää aina suomalaista ja/tai eurooppalaista kulttuuria ristiriidoista.

Täällä kun (kasvatus-)kulttuuri on niin ankara, toisin kuin Japanissa, jossa lapset kasvatetaan "pehmeästi" (öh, sitäkö se jo 3 vuotiaana alkava, jatkuva itsensä ylittämiseen pakottaminen on?).

Hyvä esimerkki tulee tältä päivältä; vanhin lapsemme ei suostunut taaskaan nukkumaan omassa sängyssään. Sängyssä, joka on jo aikapäiviä sitten raahattu lastenhuoneesta meidän parisänkymme vierelle, koska nukuttaminen oli niin hankalaa.
Kun tuo lapsen pian kolme vuotta jatkunut tunkeminen väliimme ei oikein innosta, olen lueskellut läjän erilaisia opaskirjoja (viimeeksi Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin ) ja yrittänyt oppia niistä jotain.
Huudatus-unikoulua minäkin pidän turhan kovana, mutta kun noita pehmeämpiä tapojakin kokeilee niin aina kaikki lässähtää siihen, että vaimo ottaa lapsen sänkyymme, aloittaa marinan ankarasta suomalaisesta kulttuurista ja samalla rikkoo juuri sen uhma-ikäisen kasvatuksen tärkeimmän pointin: suostuu tekemään sen mitä lapsi haluaa.

Ilmeisesti tässä vain katsotaan asioita niin erilaisin taustoin. Vaimoni hyväksyy kyllä mm. lapsen lyömisen (joka on Japanissa arkipäivää - eihän lapsi muuten kasva tottelemaan!), mutta sitten täkäläiset pehmeämmät, joskin työläämmät kasvatustavat tuntuvat syystä tai toisesta kamalilta. Hyvänä esimerkkinä "jäähytuoli", johon tottelematon/pahaa tehnyt lapsi laitetaan. Se on hankala ja tekee lapsesta heikon koska lapsi jatkaa itkemistä myös tuolissa. Avokämmen kasvoille hiljentää ja opettaa välittömästi. Noinkohan on?

Nukkumisen suhteen kokemuspohjainen eromme on myös suuri. Vaimoni nukkui ensimmäiset vuodet japanilaiseen tyyliin perheensä kanssa yhteisellä futonilla kun minä taas sisarteni kanssa omissa sängyissä lastenhuoneessa. Japanissa tuo on yleistä, siellähän  jokin parisuhde oli usein (ja yhäkin) lähinnä taloudellinen sopimus, ei parisuhde siinä mielessä mitä länsimaissa ymmärretään. Joten sikäläisiä vanhempia ei niin kauheasti haittaa yksityisyyden ja oman yhteisen ajan puute - ja jos haittaa, niin jotenkin hankkiudutaan love hotel:iin.
Suomessa taas parisuhde ilman yhteistä aikaa ja romantiikkaa harvoin toimii pidemmän päälle.

No, tulipahan avauduttua vaihteeksi.

Itsemurhapäivä ja kuulumisia

Tänään on 3.9, päivä jona koulut alkavat japanissa.
Samalla päivä on piikki itsemurhatilastoissa. Syynä on jatkuvasti paheneva ongelma; raaistuva koulukiusaaminen, jolta ei enään voi olla turvassa missään kiusaajien seuratessa netin syövereihin asti.
Siksi monet, etenkin tytöt, päättävät elämänsä surullisella tavalla mieluummin kun palaavat kouluun kesäloman jälkeen.

Miksi japanissa kiusaaminen on niin voimakasta? Syitä varmasti on monia ja aiheesta lukuisia kirjoja. Varmasti yhtenä syynä on tarhasta asti alkava kasvatus olemaan ajattelematta itse ja pyrkimään osaksi ryhmää. Toisena se, että japanissa koululaisia pidetään lapsina aina ylä-astetta myöten (huomattavan erilailla kuin esim. suomessa). Joten heihin ei ehkä suhtauduta tarpeeksi vakavasti, eikä heidän osaamisiin ja puhumisiin luoteta?

Tässä on ollut bloggaustaukoa vähän liiankin pitkään. Aika on mennyt sekä lukiessa, että tulevaisuutta pohtiessa. Yhtenä silmiä avaavana kirjana suosittelen Alex Kerr:n kirjaa "Dogs And Demons - The Fall Of Modern Japan", joka nostaa kirjaimellisesti kissan pöydälle ja ottaa esille japanin lukuisat ongelmat jotka liittyvät byrokratiaan, huonotasoiseen koulutukseen, autoritäärisyyteen, luonnon pilaamiseen, korruptioon, ....

Löytynee liki jokaisesta kirjastosta, ja tietenkin Amazoneista jne.


Entäpä ne tulevaisuuden suunnitelmat? Koska Finnairilla oli melko halpoja lentoja, niin varasimme parin kuukauden reissun japaniin. Nykyään työttömänäkin kun saa matkustella niin ollaan sitten vaihteeksi taas siellä.
Samalla pitää katsoa vaimon tavaroista ne, mitkä kuljetamme suomeen ja mitkä hylätään johonkin. Meidän kämppämme menee jatkossa sukulaisille jotka tarvitsevat sitä kipeämmin.

Omalta kohdalta matkan ikävä puoli on työttömyys. Odotettavissa on ikäviä hetkiä appi-ukon kanssa kun pitää selittää ettei suomessa ole 'arubaito' -tyylistä hanttihommaa tarjolla tuosta vain ja työttömyyskorvauksetkin ovat helposti suuremmat kuin japanin arubaito-työläisillä.

Japanissa työttömyys on liki elämän loppuminen, suomessa se on vain katastrofi, mutta yleinen sellainen. Kun suomalainen keskustelukumppani kysyy vaimoltani, että mitä mies tekee työksi ja kuulee työttömyydestä niin vastaus on yleensä 'ahaaa', tai 'ai teilläkin' tms. ja keskustelu jatkuu.
Japanilaisen tehdessä saman kysymyksen ja kuullessa vastauksen, lopputulos on yleensä hiljaisuus ja kasvojen jähmettyminen. Tilanne on sellainen, jota kysyjä ei osaa odottaa eikä tiedä miten siihen pitäisi reagoida poliittisesti korrektisti. Vähän kuin kysyisi miehen kuulumisia ja kuulisi, että hän on kuollut jo ajat sitten...

Samalla pitää taas miettiä jotakin omaa elinkeinon harjoittamista. Josko japani-suhteista keksisi jotakin.

Diagnoosia ei kerrota sairaalle

Suomessa lääkäri kertoo potilaalle diagnoosin. Vaikka kyse olisi pahasta sairaudesta lyhyellä elinajan odotuksella.

Näinhän sen pitäisikin olla. Ainakin mielestäni.

Japanissa käytäntö on toinen. Diagnoosi pyritään kertomaan potilaan omaisille, jottei potilas vaan järkyty. Omaiset kertovat potilaalle mitä kertovat. Joskus eivät mitään ja potilaan voinnin huonontuessa vain valehdellaan että ei tässä mitään hätää... Huh!

Erään tuttavan isä on sairastellut pitkään, joskaan ei todella vakavasti. Nyt tuli vakava diagnoosi. Isä itse on tietämätön asiasta, joskin varmasti ihmettelee miksi lapset tulevat perheineen kaukaakin yhtäkkiä kyläilemään pitkäksi aikaa ja kaikki ovat kilttejä.

Mitähän sairastuneen päässä liikkuu siinä vaiheessa kun totuus lopulta valkenee, sillä eihän sitä voi loputtomiin pimittää.

En voi todeta kuin että huh!

Mökille? - tylsää

Juhannus ja muut kesän juhlat lähestyvät. Tutut ja sukulaiset katoilevat usein mökkeilemään.

Meillä mökin virkaa toimittaa vanha maalaistalo (ei ole järven rannalla), lisäksi on mahdollisuus käyttää jonkun verran toista mökkiä joka on järven rannalla.

Vaimoni ei ymmärrä lainkaan ajatusta mökkeilystä - ellei mökki ole hienolla paikalla, järven rannalla. Vielä mieluusti paikassa jossa ei ole hyönteisiä.
Varsinkin sen ymmärtäminen, että maaseudulla voi rentoutua vaikkei vieressä olekaan järveä (mitä uimataidoton sillä järvellä edes tekisi?) ei oikein onnistu. Tai sitten en osaa selittää asiaa tarpeeksi hyvin. Hotelli olisi se oikea rentoutumispaikka!

Tutut ja sisarukseni perheineen menevät jopa omakotitaloista maaseutuasuntoon - miksi? Ovatko he hulluja? Heillähän on kotonakin "luonto lähellä", sauna ja terassi! Eli pieni omakotitalon piha ja metsää jossakin näkyvillä.
Meilläkin on rivitalon pihalla pari puuta ja vähän ruohoa, miksi mennä maaseudulle katsomaan lisää ruohoa? Saunakin on ja pihalle voi laittaa tuolin.

En tiedä onko vastaava ajatusmalli japanilaisilla yleistä, vai onko meillä vaan näin. Ehkä japanissa ei liity niin paljoa romantiikkaa maaseutuun?

Käsite luonnosta ja metsästäkin on kovin erilainen. Mielestäni meidän lähellä ei ole metsää, pieni metsikön läntti vain. Japanilaisen (erityisesti Tokiolaisen) ajatukset ovat tietenkin toiset. Japanin metsät kun sijaitsevat syrjässä ja harva niissä koskaan käy.

Tulevaisuudessa kun lapset kasvavat, ilmeisesti joudun menemään yksin heidän kanssa mökille opettamaan luonnossa liikkumisen perusteita jne.. Siihen asti... keksitään tekosyitä joiden nojalla emme osallistu mökkijuhliin.

Tuore äiti on prinsessa (mutta vain Japanissa)

Suomi on synnyttäjällekin ankara. Kuten vastasyntyneellekin. Tai leikkauspotilaalle.
Täällä ei turhaan palvella tai pidetä lepolomalla vaan heti liikkeelle ja arkeen!

Sparta!

Onhan meillä hyvää ja paljon, joten niistä ensin.
Täällä on keskimäärin hyvä ja ilmainen neuvolajärjestelmä kaikkine ultra-tutkimuksineenkin. Synnytyskin on halpaa. Jollei joudu viipymään sairaalassa poikkeuksellisen pitkää aikaa, niin maksettavaa kertyy noin 60 euroa.
Rokotuksetkin menevät maksutta.


Japanissa onkin toisin. Mikäli kuuluu hyväosaisiin ja omaa sairas-vakuutuksen, selviää synnytyksestä maksamalla noin 300 000 - 400 000 jeniä etukäteen (tämän päivän kurssilla noin 2900 - 3900€). Päälle tulevat lisäksi neuvolat, kaikki ylimääräiset verikokeet, ultrat ja muut labrakulut.
Toki vakuutus palauttaa rahat synnytyksen jälkeen niiltä osin miltä se katsoo olevansa korvausvelvollinen - halvan sairaalan tapauksessa jopa kaiken. Kalliimman sairaalan kohdalla asia riippuu... Ja sitten jos ei ole syystä tai toisesta vakuutusta, niin siinähän ollaan. Maksaa pitää, konstilla tai toisella.


Suomi voittaa kyllä mennen tullen.

Sitten on näitä asioita jotka hämmästyttävät japanilaisia suomen menossa. Otetaan ensiksi vaikka vauvan pesu. Suomessa vauva laitetaan kraanan tai suihkun alle ja pestään jopa pää! Moisessa hutiloinnissahan voi mennä vaikka korvaankin vettä!

Äidin suihku ja vauvan pesu.

Japanissa vauva pestään varovasti, vielä siten että vauvan vatsa peitetään liinalla jotta vauvalla olisi helppoa ja turvallista olla.


Suomessa tuoreen äidin pitää heti synnytyksen jälkeen kävellä kivuista välittämättä ja käydä suihkussa. Sparta! (suomessa ei myöskään suoriteta suolen tyhjennystä ennen synnytystä, jolla japanissa pyritään estämään synnyttäjälle häveliäs kakan pötkähtäminen kätilöiden nähden)

Japanissa äidin pitää odottaa rauhassa vähintään päivän verran, sitten voi käydä suihkussa. Kylvyssä saa käydä vasta kun noin kuukauden päästä on läpäissyt lääkärin tarkastuksen.

Muutenkin alku on rauhallista. Sairaalassa viivytään viikko eikä passiteta 3pv:n päästä kotiin kuten Suomessa.
Myös ystävät ovat pääsääntöisesti tervetulleita katsomaan vauvaa ja äitiä. Suomessa tapaaminen on rajattu tiukasti vain puolisolle, sisaruksille ja isovanhemmille. Jälkimmäisille vierailuajat eivät ole kovinkaan vapaat. Japanilainen äitihän haluaisi tietysti näyttää vauvan heti kaikille tuttavilleen. Suomessa se on vähän hankalaa. Siis ankara Sparta.

Sairaalasta pääsyn jälkeen asiat pyritään järjestelemään siten, että äiti voi viettää kuukauden verran lepolomaa. Onnistumiseen vaikuttaa etupäässä äidin omien vanhempien läheisyys. Jos suhde on hyvä, voi fyysinen etäisyys olla pidempikin. Esimerkiksi Tokiossa asuva isoäiti tulee Nagoyaan hoitamaan uutta lapsenlastaan jotta äiti voi olla rauhassa.

Sairaalaruoka on suomessa huonoa (mun mielestä se on vähän mautonta, mutta ok - tosin olen tottunut jo ala-asteelta lähtien laitosruokiin). Japanissa hyvässä (kalliimmassa) sairaalassa ruoka on erittäin hyvää, maksetaanhan siitä hurja hinta. Vaan muutenkin erityisesti ensimmäinen ateria synnytyksen jälkeen on juhlallinen. Ei tulisi kuuloonkaan täkäläinen meininki, jossa tarjotaan sämpylä, lasi mehua ja keksi.

Vaimon japanilaiset tuttavat eivät tahdo ottaa uskoakseen edes valokuvia sairaala-aterioista. Sen verran shokeeraavia ne ateriat heidän mielestään ovat. Ajatella nyt, vasta synnyttänyt ja aamiaisella tai päivällisellä on tarjolla vain leipä, keitto sekä joku jälkiruoan tapainen - jos sitäkään.

Sairaala-ruoan kuuluu olla terveellistä, värikästä, houkuttelevan näköistä, ja hienosti katettua.

Vaan onhan se itsekin myönnettävä, että yllä olevaan ateriaan verrattuna suomen laitosruoka on.... aika heikkoa ^_^


Kahvia ei synnytyksen jälkeen japanissa anneta. Monet ihmettelevätkin miksi euroopassa (ja etenkein suomessa) tarjotaan imettävillekin kahvia. Teen juominen on sallittua, mitä siitä että siinäkin on kofeiinia. Tosin tästä varoitetaankin.

Japanissa, jossa liki jokainen on aina dieetillä, on itsestään selvää, että makean ja rasvaisen syönnin välttämistä korostetaan. Suomessa taas neuvotaan syömään paljon. Mitä vain. Kunhan välttää haukea ja silakkaa.

Japanissahan jo raskaus-aikana ollaan todella tarkkoja painosta. Lääkäristä tulee satikutia jos kiloja tulee. Varsinkin suomalaistyyppinen +15 raskauskiloa, siinä ei japanilainen oikein uskalla edes lääkärin eteen...

Perheenlisäystä ja byrokratiaa

Pitkästä aikaa ehtii kirjoittamaankin. Syynä tai tekosyynä taukoon löytyy siitä, että perheeseemme tuli hiljattain onnellisesti lisäystä ^_^

Vauvan myötä mieleen palautuivat jälleen suuretkin erot Suomen ja Japanin välillä sen suhteen kuinka raskaana ollessa toimitaan, mitä opastetaan ja miten vauvaa pitäisi hoitaa.

Suomihan on monen japanilaisen mielestä Sparta (aiheesta kirjoitin joskus aiemminkin). Vaan kirjoitan nyt ensin tästä byrokratiasta, myöhemmin näistä synnytys-eroista.

Japanissa byrokratia jyllää (vielä enemmän kuin meidän kekkoslovakiassamme). Siihen on jo monesti törmätty, niin vihkimis- kuin esikoisen papereitakin tehdessä.


Esikoisen kohdalla kävi niin, että virallisesta lähteestä haetussa sallittujen kanji-merkkien listassa ollut, ja nimeen valittu kirjain tuli bumerangina. Ei saa käyttää, sanoivat. Selvittely osoitti kuitenkin sen, että Japanin suurlähetystöllä sattui olemaan auttamattomasti vanhentuneet paperit. Anteeksipyyntöjä tuli, mutta hieman ihmetytti, että eikö tuollainen tieto päivity virkailijoille lainkaan?


Japanin suurlähetystö tahtoo jostakin syystä ehdottomasti kaksi kappaletta syntymätodistuksia (eikö heillä ole kopiokonetta?). Siis kaksi kirjallista, jotka eivät saa olla kopioita ja joissa on lisäksi oltava tarkka synnyinpaikan osoite. Esikoisen kohdalla oli ongelmia osoitteen kanssa, sillä sairaalan osoite on yleensä aika summittainen ja osoitteita voi olla useampiakin, sillä sairaaloitahan rajaa useampi katu. Ensimmäinen osoite ei kelvannut ja sitten sorvasimme synnytys-osaston sihteerin kanssa jonkun vähän hatusta vedetyn osoitteen joka voisi olla sen synnytys-osasto -kompleksin katuosoite. Ystävällinen sihteeri myös suostui tekemään ne vaaditut kaksi kappaletta dokumentista.

Kuopuksen kanssa tiesimme mitä odottaa, siispä heti pyytämään sihteeriltä syntymätodistusta kahtena kappaleena ja vielä esikoisen todistus malliksi jotta näkee kuinka osoitteen pitää olla. No, tämän sihteerin palveluhalukkuutta ja ystävällisyyttä ei voi olla liiaksi väheksymättä. Todella leipääntynyt vanhempi naishenkilö jolle eivät neuvot kelvanneet. Eivätkä mallit. Eikä myöskään toiveemme kahdesta kappaleesta syntymätodistuksia.
Ostakoon Japanin suurlähetystö värikopiokoneen sitten, olivat hänen kommenttinsa. Osoitteenkin piti kelvata sellaisena kuin se virallisesti on. Siitä viis mitä suurlähetystön virkailija sattuu sanomaan.

Tällä kertaa meillä oli hyvä onni, asioita suurlähetystössä hoitava taho sanoi että tietenkin yksi kopio riittää, he voivat ottaa valokopion. Ja katuosoitteenkaan ei tarvinnut enään identifioida yksittäistä rakennusta. Oliko politiikka löystynyt vai sattuiko esikoisen kohdalla olemaan vain hieman yli-innokas virkailija?

Jos Japanin suuntaan kaikki meni nyt helposti, niin Suomen päässä kohdattiinkin ongelmia. Esikoisen kanssa maistraatti hyväksyi kaikki nimet mukisematta - saattoi olla tosin, että olimme koko perhe maistraatissa ja mahdolliset kysymykset nimistä hoituivat heti. Ei jäänyt kummallekaan mieleen.
Kuopuksen osalta täytimme maistraatin paperit, postitimme ja saimme sitten bumerangina takaisin. Yksi etunimistä oli kuulemma niin harvinainen (ellei peräti ainutlaatuinen?) maassamme, että maistraatti kaipasi kirjallisen selvityksen siitä, mitä kieltä nimi on. Onko nimi yleinen siinä maassa ja miksi nimi on valittu, ym...
Nimihän tosiaan on yleinen Japanissa. Se on suoraan appiukkoni etunimi...

Hyväksyihän se maistraattikin selvityksemme.

Lapsi oppii kaksikielisyyttä

On se vain hämmästyttävää, kuinka helposti lapsi oppii kahta kieltä. Kääntöpuolena ilmeisesti on lauseiden hitaampi oppiminen.
Lapsemme on nyt reilut 2v, ja useimmille asioille on selvästi japaninkielinen ja suomenkielinen ilmaus. Ne lauseet sensijaan puuttuvat vielä.

Joitain sanoja lapsi ei vielä osaa sanoa toisella kielellä, mutta ymmärtää kyllä merkityksen. Esimerkkinä vaikka sanat 'nukkumaan' ja 'elefantti'. Näistä japaninkielinen versio on se vahva.
Selvästi suomalaisia sanoja ovat 'kissa' ja 'isi''.

Helppoja sanoja ovat puu - ki, apina - saru, koira - wanchan, lintu - tori, tuoli - isu, vesi - mizu ...

Oma ryhmänsä ovat väärinkäsitykset. Tällä hetkellä lapsi on keksinyt, että lemmikki-kanista käytettävä termi pupu on japania ja kanin nimi taas on suomea. Jostain syystä kuvakirjoissa kaikki puput ovat kuitenkin pupuja.

Oikeastaan vähän harmittaa, ettei tuota oppimista tullut kirjattua mitenkään ylös. Sitä kuvitteli muistavansa kaiken kyllä. Mutta nyt tätäkin kirjoittaessa pitää oikein miettiä että mitähän sanoja niitä olikaan.

Pölyä, pölyä...

Asuntoa on tässä siivoiltu vähän normaalia paremmin ja jälleen kerran vaimo esitti saman toteamuksen: Suomalaisissa taloissa on aina kauheasti pölyä. Toisin kuin japanilaisissa.

En itse sanoisi sitä ihan noin jyrkästi, mutta kyllähän tuossa on vinha perä. Japanissa imuroimme kerran viikossa nopeasti ja pintapuolisesti, eikä joka paikkaan aina laskeutunut sitä tuttua tomumattoa joka kaikissa suomen-asunnoissamme on niin tutuksi tullut.

Tähän varmasti on olemassa jokin looginen selitys. Japanissa ilmankosteus on suurempi, vaikuttaako se?
Entä vähäisempi mattojen käyttäminen? Suomessa on kirjahyllyt täynnä kirjoja ja ne ovat pölyisiä?

Tietokoneeni musta näppäimistö on oiva pölymittari. Siitä näkee heti pölyn, ja ohut tomukerrostuma muodostuu 'parissa päivässä'.

Mielenkiintoista on myös se, että kylpyhuone pölyyntyy nopeasti. Japanissa tätä ongelmaa ei tullut huomattua. Siellä tosin kylpyhuoneen lattia pitää aina käytön jälkeen kuivata, sillä itsestään se ei kuivu ja tuloksena on home.

Selityksen etsiminen jatkuu...

Japanissa asutaan hipihiljaa

Japani on ankara yhteiskunta, mutta nyt uutisissa pyöri äkkiseltään hämmentävä tapaus.

Nimittäin Tokion Shinagawassa, kerrostalossa asuvan perheen poika juoksenteli liian äänekkäästi lattialla. Alakerran naapuri valitti, että hän stressaantui siitä ja kärsivällisyys meni lopulta täysin. Lapsen perhe joutui maksamaan korvauksena 600 000 jeniä, tämän päivän kurssilla noin 5500€. Lisäksi päälle tulevat kaikki kulut joita alakerran naapurille syntyi mm. äänimittauksista ja muista tutkimuksista.

Alakerrassa mitattiin desibelejä väliltä 45 - 66.

Onko se paljon? Suomalaisittain ehkä, täällä suomessa kun taustamelu asuinalueilla ei saa päivisin ylittää 55 desibeliä ja öisin sen on oltava alle 45 dB.
Asuntoihin saa päivisin kuulua ulkoa maksimissaan 35dB ja yöllä 30dB.

Desibelinäyttö

 

 

Suomessa melurajat ovat tosin kovasti ohjeellisia, koska kukaan ei niistä piittaa. Ei ainakaan tunnu piittaavan. Suomessa myös lasten itku yms. ääni ei riitä (onneksi) rangaistuksen perusteeksi.

Tuleehan jo tietokoneen tuulettimen hurinasta 25 - 50 desibeliä ja puheesta 50 - 75 desibeliä.

Tuota uutista vasten ymmärrän hyvin, miksi japanissa mm. työmaat ovat aina varustettu desibelinäytöin.

Samoin ymmärrän nyt paljon paremmin sen miksi vaimoni on aina niin huolissaan ettei vaan mikään ääni häiritse naapureita.

Kerrostalossa asuessamme huoli oli todella suuri.

Elekieltä ja oppimista

Elekieli. Sitä ei juuri tule ajatelleeksi, mutta on monia arkisia eleitä joita Japanissa ei tunneta. Vastaavasti Japanissa on omansa.
Otetaan esimerkkinä vaikka lainausmerkkien tekeminen käsillä. Tuttu ilmaus varmaan kaikille (yllätyin kun luin Wikistä, että englannin kieleen nimi air quotes on tullut vasta 1989). Wikissä tuo on selitetty myös japaniksi. Siitä huolimatta vaimoni oli hankala ymmärtää eleen merkitystä - enkä ole varma ymmärtääkö vieläkään aivan siten kuin me joiden äidinkieleen sisältyy itsessään jo lainausmerkki sekä kirjalliseen ilmaisuun runsas sarkasmin, ironian jne. käyttö.
Ironiaa japanilaisten ilmaisuissa en ole huomannut niin usein, sarkasmia kuitenkin monet käyttävät. Mutta kuinka ilmaista (alleviivaten) sarkasmia kirjallisesti - sitä en tiedä. Ei tiedä vaimonikaan. Joskus sarkasmi ilmaistaan vahvemmalla tekstillä, mutta sekin on vaikeasti tulkittavissa.

Toisaalta, kun elekieli tuli mainituksi, niin kuinka moni ymmärtää heti japanilaisten kyynärvarret tai etusormet ristimällä tekemän kieltoa merkitsevän Batsu -merkin? Tai kämmenellä tehdyn uraomote-merkin? Jälkimmäinen on jo merkitykseltään hankala sillä esimerkiksi Suomessa ei edes ole vastaavaa ajatusmallia.


Opiskelutavat. Japanissa opiskelu on vahvasti ulkoa opetteluun painottuvaa. Oikeastaan se tuntuu olevan ainoa päätavoite. Suomessa ulkoa opiskelulla on pienempi painopiste. Ehkä se osin selittää sitä, miksi täällä käy jatkuvasti kaikenlaista tutkijaa ja päättäjää ihmettelemässä, että kuinka ne suomalaiset oikein oppivat kouluissa niin hyvin asiota?
Vaimon mielipide Japanin opiskelutavasta on, että sillä estetään (yksilön) ajattelu. Koska kaikki opetellaan ulkoa, kukaan ei opi ajattelemaan itse. Pääasia on osata aina koeasiat ulkoa ja unohtaa ne sitten. Mene ja tiedä, tuskin sentään tuo on siinä tarkoituksena. Tuloksena kuitenkin.


Vaikeat tavut. Jos japanin kieliset sanat ovat hankalia opetella, ja välillä sanoja tulkitsee väärin pelkästään löytäen tutun tavu-yhdistelmän niin samaa tapahtuu myös suomen kielessä. Juuri äsken tuli hauska esimerkki. Vaimoni luki jotakin kirjaa jossa mainittiin Upponalle. Hänelle se oli uppon alle. Sanan merkitys ei selvinnyt ja menihän minultakin hetki ennen kuin keksin mistä oli alun alkaen kyse =)
Samanlaisia on muitakin, vaikka kuura-sanan sisältävä kuuraketti.


Ja vielä lapsen oppimisesta. Esikoisemme puhuu jatkuvasti enemmän ja ymmärtää jo hyvin sekä suomea että japania.
Puheen tasollakin alkaa olemaan jo pientä erottumista. Esimerkiksi äidille juna on 'densha' ja minulle 'tuna'. Osalle sanoista tuntuu löytyvän nopeasti kummankin kielen versiot, mutta sitten taas jotkut yleiset sanat eivät millään taivu kahdelle kielelle - kuten 'isi', 'äiti', 'auto', 'pupu' ja 'maito'.
Erilaiset täytesanat ja pohdiskelut ovat toistaiseksi suoraan japanista. Kuten 'e-to' (え～っと) jne.



ps. Aamulla vaimo luki uutista Whitney Houstonin kuolemasta, japanilaisittain hoittonii hyuusuton (ホイットニー・ヒューストン). Japanin tapa muuntaa kaikki ulkomaalaiset sanat lähelle alkuperäistä lausunta-asua niillä rajoituksilla, joita japanin kielen oma äännetavusto muodostaa on yleisesti ottaen hieno juttu. Monessa asiassa minusta paljon kivempi kuin suomen kielen tapa omia sana kuten se kirjoitetaan ja lisätä perään i-kirjain.
Erityisesti mm. saksan kielestä lainatut sanat tulevat näin oikein. Leica on japanilaisittain Laika.
Sen sijaan monet (amerikkalaisten) näyttelijöiden ja kuuluisuuksien nimet menevät vaikeiksi. Kuten Hoittonii Hyuusuton:in kohdalla kävi. Samoin käy Eastwoodille (Kurinto Iisutoutto).
Bongasinpa joskus levykaupastakin Iron Maidenin DVD:n, jonka selkämyksessä luki sujuvasti katakana-tavuaakkosin 'Aion Meiden', vieläpä matkien alkuperäistä kirjasinta.

Haavisto - Niinistö

Suomi sai uuden presidentin. Kumpikin ehdokas olisi Japanissa ollut ongelmallinen valittava, ehkä peräti mahdoton.

Japanilla on hyvin liberaali maine, homouskin oli siellä kiellettyä vain vuosina 1873 - 1880. Japanissa on nykyäänkin julkihomoja ja jonkinlainen okama-san on lähes jokaisessa tv-showssa 'pakollinen' kaluste. Ulkomaalaisittain tuntuu hetkittäin, että homoja, transsuja, drag-queeneja on huomattavan paljon. Joku vuosi sitten TV:ssä hauskuutti haado-gei, koominen Tom Of Finland -stereotyyppi. Myös perinteisesti niin luostari- kuin samurai-elämäänkin on kuulunut homorakkaus, usein mestari - oppilas -suhteen sivussa.

Siis homous on Japanissa ok... Kyllä, mutta ei edustushenkilöille.
Tässä välissä kuvioon astuu taas kulissien tärkeys, mitä muut ajattelevatkaan. Ei tulisi kuuloonkaan, että esimerkiksi pääministeriksi ehdotettaisiin homoa.

Ja mikä ongelma olisi ollut Niinistön suhteen?
Vaimo.

Japanissa ikäeroa katsotaan karsaasti. Länsimaissa tuollainen 30 vuoden ikäero ei kiinnitä lainkaan huomiota, onhan niitä pilvin pimein vanhoja ukkoja joilla on kainalossa reilu parikymppinen neito.
Muistan kerran kun Japanissa uutisoitiin näkyvästi siitä, kun reilu 50-vuotias julkimo meni naimisiin noin 30-vuotiaan naisen kanssa. Silloin ihmettelin uutisointia ja sitä ihmetellessä minulle selvisi tämäkin kulttuuriero.

Missä sitten kulkee sallitun ikäeron raja? Kuulemma joku 10-15 vuotta on vielä hyväksyttävä, mutta yli 15 vuoden ikäeroa katsotaan kieroon.

Hyvinvointivaltio ei saa ymmärrystä

Japanissa ei ole käytännössä mitään turvaverkostoja. Työtön on työtön ja heti pitää löytää jotakin.
Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa asia on hieman paremmalla tolalla.
Siitä oikeastaan avaudun nyt...

Nimittäin olen taas työtön. Vaimo hyppii seinille, stressaa ja ahdistelee koska hänelle on niin vieras ajatus, ettei työttömyys tarkoita kaiken loppumista. Ei auta, että tämä on koettu jo kerran ennenkin, silloin vielä taloudellisesti heikommassa tilanteessa.
Jostain syystä pohjoismaista (tai yleensäkin eurooppalaista) ajatusta siitä, että valtio auttaa hädässä olevia, on hyvin vaikea sulattaa. Sitä ihannoidaan, että kyllä Suomi, Ruotsi, Norja jne. ovat ihania maita kun maa auttaa aina kansalaisiaan, mutta tosi tilanteessa ihannointi katoaa täysin.

Japanilaisena hänen päässä pyörii vain se, että hän ei kerta kaikkiaan voi olla vain kotona, jos mies on työtön. Se on mahdotonta. Ja häpeällistä. Erittäin häpeällistä.
Suurta häpeää edustaa myös yhteiskunnan tuen avulla eläminen. Erityisen vieraalta tuntuu ajatus, että tukien ollessa riittävän korkeat, ei mennä suoraa päätä hanttihommiin (eihän japanilais-tyylisiä hanttihommia suomessa edes ole, niitä missä mennään vaikka tietyömaan viereen aamulla aikaisin norkoilemaan josko saisi päiväksi paikan varoituskepin heiluttajana).
Ajatus, että aina löytyy jotain työtä elää vahvana. Vaikka omakohtaiset kokemukseni osoittavatkin ettei niitä töitä vaan löydy vaikka olisi valmis hyväksymään lähes mitä vain.


Tällä kertaa myrsky alkoi jo ensimmäisenä virallisena työttömyyspäivänäni. Se tuli kieltämättä yllätyksenä - koska työn loppuminen oli ollut tiedossa jo kuukauden verran.
Vaimo ei puhunut muusta kuin siitä, että hän lähtee Japaniin, koska siellä hän työllistyy välittömästi. Minä voin asua ja etsiä töitä poikamme kanssa suomessa vaikka vuoden ajan, jonka hän tekee Japanissa töitä ja kerää säästöjä.

No, ihan näin ei tietenkään voi tehdä. Sillä odotamme perheen lisäystä kevään mittaan, joka tarkoittaa ettei sinne japaniin niin vain lähdetä. Silti tämä purkaus oli minulle hieman shokki.
Nyt kuitenkin armon aikaa on annettu vuoden loppuun, jos en siihen mennessä löydä työtä, on uhkana muutto japaniin, jossa sitten olen koti-isänä vaimon puskiessa pitkää päivää. Ja jos japaniin lähtö ei kiinnosta niin silloin kylmästi - jää suomeen tai ota ero.
Kovaa tekstiä, mutta kuuluu sikäläiseen kulttuuriin.
Valitettavasti.
Sama tilanne on pikaisen gallupin perusteella tuttavapiirin suomalais-japanilaisissa perheissä: Jos mies menettää työn niin vaimo haluaa (täytyy mennä) töihin - mieluusti japaniin vaikka pitäisi sitten ottaa avio-ero. Raha on rakkautta tärkeämpää. Kuten myös perhettä.

Tähän vaimo usein vetoaakin, esimerkkeihin ja tuttavien kommentteihin.

Vakituinen - sellainen eläkeputkeen johtava työ on se jota halutaan. Pitää pystyä luottamaan siihen, että työ jatkuu vuosia. Japanissa tuohon voi olla vielä jotakin realiteetteja, mutta suomessa ei. Täällä ala kuin ala on yhä enemmän pätkätöiden varassa ja YT-neuvotteluja tulee harva se päivä.

Ai sisällä hyvästit?

Eihän tätäkään tullut koskaan ajateltua. Siis että tapamme sanoa hei hei, näkemiin jne. tapahtuu eteisessä. Isäntä / isäntäperhe hyvästelee vieraansa eteisessä josta vieras sitten ulos, ehkä vielä ovelta huiskutetaan.

Vaimolle tämä on ollut monesti ihmetys, sillä Japanissa tullaan vähintään oven ulkopuolelle sanomaan hyvästit, usein vielä saatetaan lähimpään risteykseen. Toki jos on todella huono ilma eikä nopeasti pysty ottamaan sopivaa vaatetusta, voidaan vieraan niin hyväksyessä jättää hyvästit myös eteisessä.

Tämä asia nyt sattui nousemaan esille, kun Japanissa esitettiin noin tunnin ohjelma Suomesta. Ja siinä ihmeteltiin suuresti kun kukaan ei tullut ulos vieraan lähtiessä.

Ihan hauska näkövinkkeli suomeen tuo ohjelma, löytyy ainakin youku-videosaitilta.
Ikävä, että tuo youku-saitti tuntuu nykyään olevan aivan jumissa. Youtubesta tätä ei tunnu löytyvän - jakson nimi on 世界行ってみたらホントはこんなトコだった フィンランド  (sekai itte mitara honto wa konna doko datta finrando).
Ohjelmassa oli muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi japanilaisia ihmetytti kovasti se, miksi suomessa heitetään kalojen mäti hukkaan. Tuossa japanilaiset menivätkin kalastajan tiloihin ja hörpsivät suoraan mädit suihin suomalaisten kauhuksi.