Nuo ahdassydämiset japanilaiset

Japanilaisten sydän on ahdas eli kokoro ga semai, kuten puolisoni tapaa sanoa.

Etupäässä tämä näkyy itsekkyytenä jollaista edes ikimarisijoiden Suomessa ei kohtaa. Termi kokoro ga semai kuvaa hyvin sitäkin, kun lasten kanssa junalla liikkumista yritettiin hiljan Tokiossa ja muissa suurissa kaupungeissa parantaa kampanjoimalla asian puolesta erilaisin julistein ja opastein.

Lopputuloksena oli iso läjä valituksia (kureemu) näistä valistus-julisteista joissa opastetaan mm. antamaan tilaa lapsen kanssa junaan tulevalle äidille, auttamaan (kokoon taitettujen) lasten rattaiden kanssa jne. Parempi olisi ollut kampanja, jossa olisi kampanjoitu lasten matkustuskiellon puolesta... Tai kuten jotkut toivovat, olisi muutettu pelkästään naisille varatut ruuhka-ajan vaunut lasten rattaiden kanssa matkustavien käyttöön.

Tässä on asia, jossa Suomi, kuten monet muutkin maat eroavat edukseen: Lapsille annetaan tilaa, eikä äiti ja lapsi useimmille ole vain kammottava yhdistelmä joka vie tilaa ja muutenkin hidastaa omaa kulkemista.
Toki Suomessakin on minä-minä-minä -henkeä ja etenkin lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustavista äideistä/isistä välillä valitellaan lehtien yleisönosastoilla. Vaan pientä tuo on Japaniin verrattuna.

Laajemmin tuon käsitteen kokoro ga semai voi käsittää myös siinä, kuinka vähän useimpia japanilaisia kiinnostaa mihinkään asiaan puuttuminen, ellei kyse ole suoraan oman edun ajamisesta. Ympäristö? Muiden hyvinvointi? Ketä kiinnostaa? Pääasia, että tilillä on rahaa.

Itseasiassa vaikka kokoro ga semai kääntyy yleensä suomalaiseksi termiksi "itsekkyys", paremmin sitä kuvaa nimenomaan vastakohta empatialle, anteeksiantamiselle ja toisten huomioimiselle.

Kasvatukselliset ristiriidat...

Aika ajoin meillä tulee erilaisia ristiriitoja kasvatuksellisista asioista. Jos nyt ei ihan varsinaiseksi riitelyksi mene, niin lähellä käydään.
Sinänsä tuo lienee normaalia, paitsi meillä osasyynä ovat kulttuurilliset tekijät. Ainakin vaimoni tahtoo syyttää aina suomalaista ja/tai eurooppalaista kulttuuria ristiriidoista.

Täällä kun (kasvatus-)kulttuuri on niin ankara, toisin kuin Japanissa, jossa lapset kasvatetaan "pehmeästi" (öh, sitäkö se jo 3 vuotiaana alkava, jatkuva itsensä ylittämiseen pakottaminen on?).

Hyvä esimerkki tulee tältä päivältä; vanhin lapsemme ei suostunut taaskaan nukkumaan omassa sängyssään. Sängyssä, joka on jo aikapäiviä sitten raahattu lastenhuoneesta meidän parisänkymme vierelle, koska nukuttaminen oli niin hankalaa.
Kun tuo lapsen pian kolme vuotta jatkunut tunkeminen väliimme ei oikein innosta, olen lueskellut läjän erilaisia opaskirjoja (viimeeksi Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin ) ja yrittänyt oppia niistä jotain.
Huudatus-unikoulua minäkin pidän turhan kovana, mutta kun noita pehmeämpiä tapojakin kokeilee niin aina kaikki lässähtää siihen, että vaimo ottaa lapsen sänkyymme, aloittaa marinan ankarasta suomalaisesta kulttuurista ja samalla rikkoo juuri sen uhma-ikäisen kasvatuksen tärkeimmän pointin: suostuu tekemään sen mitä lapsi haluaa.

Ilmeisesti tässä vain katsotaan asioita niin erilaisin taustoin. Vaimoni hyväksyy kyllä mm. lapsen lyömisen (joka on Japanissa arkipäivää - eihän lapsi muuten kasva tottelemaan!), mutta sitten täkäläiset pehmeämmät, joskin työläämmät kasvatustavat tuntuvat syystä tai toisesta kamalilta. Hyvänä esimerkkinä "jäähytuoli", johon tottelematon/pahaa tehnyt lapsi laitetaan. Se on hankala ja tekee lapsesta heikon koska lapsi jatkaa itkemistä myös tuolissa. Avokämmen kasvoille hiljentää ja opettaa välittömästi. Noinkohan on?

Nukkumisen suhteen kokemuspohjainen eromme on myös suuri. Vaimoni nukkui ensimmäiset vuodet japanilaiseen tyyliin perheensä kanssa yhteisellä futonilla kun minä taas sisarteni kanssa omissa sängyissä lastenhuoneessa. Japanissa tuo on yleistä, siellähän  jokin parisuhde oli usein (ja yhäkin) lähinnä taloudellinen sopimus, ei parisuhde siinä mielessä mitä länsimaissa ymmärretään. Joten sikäläisiä vanhempia ei niin kauheasti haittaa yksityisyyden ja oman yhteisen ajan puute - ja jos haittaa, niin jotenkin hankkiudutaan love hotel:iin.
Suomessa taas parisuhde ilman yhteistä aikaa ja romantiikkaa harvoin toimii pidemmän päälle.

No, tulipahan avauduttua vaihteeksi.

Itsemurhapäivä ja kuulumisia

Tänään on 3.9, päivä jona koulut alkavat japanissa.
Samalla päivä on piikki itsemurhatilastoissa. Syynä on jatkuvasti paheneva ongelma; raaistuva koulukiusaaminen, jolta ei enään voi olla turvassa missään kiusaajien seuratessa netin syövereihin asti.
Siksi monet, etenkin tytöt, päättävät elämänsä surullisella tavalla mieluummin kun palaavat kouluun kesäloman jälkeen.

Miksi japanissa kiusaaminen on niin voimakasta? Syitä varmasti on monia ja aiheesta lukuisia kirjoja. Varmasti yhtenä syynä on tarhasta asti alkava kasvatus olemaan ajattelematta itse ja pyrkimään osaksi ryhmää. Toisena se, että japanissa koululaisia pidetään lapsina aina ylä-astetta myöten (huomattavan erilailla kuin esim. suomessa). Joten heihin ei ehkä suhtauduta tarpeeksi vakavasti, eikä heidän osaamisiin ja puhumisiin luoteta?

Tässä on ollut bloggaustaukoa vähän liiankin pitkään. Aika on mennyt sekä lukiessa, että tulevaisuutta pohtiessa. Yhtenä silmiä avaavana kirjana suosittelen Alex Kerr:n kirjaa "Dogs And Demons - The Fall Of Modern Japan", joka nostaa kirjaimellisesti kissan pöydälle ja ottaa esille japanin lukuisat ongelmat jotka liittyvät byrokratiaan, huonotasoiseen koulutukseen, autoritäärisyyteen, luonnon pilaamiseen, korruptioon, ....

Löytynee liki jokaisesta kirjastosta, ja tietenkin Amazoneista jne.


Entäpä ne tulevaisuuden suunnitelmat? Koska Finnairilla oli melko halpoja lentoja, niin varasimme parin kuukauden reissun japaniin. Nykyään työttömänäkin kun saa matkustella niin ollaan sitten vaihteeksi taas siellä.
Samalla pitää katsoa vaimon tavaroista ne, mitkä kuljetamme suomeen ja mitkä hylätään johonkin. Meidän kämppämme menee jatkossa sukulaisille jotka tarvitsevat sitä kipeämmin.

Omalta kohdalta matkan ikävä puoli on työttömyys. Odotettavissa on ikäviä hetkiä appi-ukon kanssa kun pitää selittää ettei suomessa ole 'arubaito' -tyylistä hanttihommaa tarjolla tuosta vain ja työttömyyskorvauksetkin ovat helposti suuremmat kuin japanin arubaito-työläisillä.

Japanissa työttömyys on liki elämän loppuminen, suomessa se on vain katastrofi, mutta yleinen sellainen. Kun suomalainen keskustelukumppani kysyy vaimoltani, että mitä mies tekee työksi ja kuulee työttömyydestä niin vastaus on yleensä 'ahaaa', tai 'ai teilläkin' tms. ja keskustelu jatkuu.
Japanilaisen tehdessä saman kysymyksen ja kuullessa vastauksen, lopputulos on yleensä hiljaisuus ja kasvojen jähmettyminen. Tilanne on sellainen, jota kysyjä ei osaa odottaa eikä tiedä miten siihen pitäisi reagoida poliittisesti korrektisti. Vähän kuin kysyisi miehen kuulumisia ja kuulisi, että hän on kuollut jo ajat sitten...

Samalla pitää taas miettiä jotakin omaa elinkeinon harjoittamista. Josko japani-suhteista keksisi jotakin.